Taistelen joka helvetin aamu etten jäisi vain peiton alle piiloon. En tiedä tajuuko ihmiset, että kyllä mä yritän olla enemmän. En vaan näytä onnistuvan siinä, en vieläkään. Mutta mun polihoitaja on itseasiassa aika mahtava ja taas sai mut ajattelemaan asioita. Ehkä ymmärtämään jotain. Ja sanoi, että minulla on lupa levätä. Vielä en oikein täysin pysty uskomaan siihen. Mä oon hukassa. Enkä jaksa edes esittää nyt mitään positiivista parantujaa, koska en tiedä uskonko edes siihen tällä hetkellä. M i n ä e n j a k s a. En mitään. Mutta ehkä se ei romahduta koko maailmaa.
Ja sitäpaitsi. Olen kiitollinen pitkistä jutteluhetkistä äidin kanssa ja tuesta jota saan, siitä että mulla on vieläkin mahtavia ihmisiä tukenani vaikken itse parempaan uskoisikaan. Ja jos vähemmän vakavia juttuja vielä, niin viime päivinä on tullut huomattua että Grey-maratonit on muuten välillä ihan jees. Ja luojankiitos mulla on nykyään myös valtava muki josta voin juoda kahvia - jonka olemassaolo nyt todellakin on aika pelastus myöskin.
Toivon vaan että edes joku ymmärtäisi että just nyt pään sisällä on vaan niin sekavaa. Sumuista. Joten tää tekstikään ei varmaan ollut kaikista loogisinta luettavaa. Muutenkin oon jonkun verran miettinyt tätä blogia, joitakin vanhoja postauksia lukiessani. Pelkään etten kirjoita nykyään enää yhtään niin hyvin kuin joskus. Mutta tää blogi on mulle sen verran suuri henkireikä, etten ainakaan just nyt aio lopettaa tai mitään, no worries. Ja kai se on tärkeintä että kirjoitan just silleen miltä itestä tuntuu.
//// Nyt keitän vaihtelun vuoksi teetä ja yritän antaa itelleni vähän aikaa. Keep fighting sweeties.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti