(Poistin tänään aikaisemmin kirjoittamani tekstin, rupesi sekin ärsyttämään kun oli niin outo. Vaikka tuskin tästäkään mitään hienoa postausta tulee, sorry.)
Purskahdin tänään itkuun kaikesta tästä väsymyksestä ja stressistä. En oo hetkeen itkenyt, mut nyt se tuli kerralla. Ultimaattinen ja jatkuva väsymys, stressi,
paineet sieltä sun täältä.. tuntuu että oon kaikille vaan yks valtavan iso pettymys, inhottaa kun oon niin heikko etten osaa edes elää yksin ja omin voimin.
Turhauttaa koko tilanne ja minä itse. Ja missä kaikki mun voimat on ? En tiiä, tuntuu että kaikki vaan kasaantuu päälle enkä mä osaa tai tiedä yhtään mitään.
Ihmiset mun ympärillä elää ja etenee elämässään, mutta ei, mä vaan junnaan koko helvetin ajan tässä samassa pisteessä jota inhoan itsekin.
Sosiaaliset tilanteetkin on taas ajoittain tuntuneet hankalammilta, mutta liekö tuo väsymyskin vaikuttavan siihen. Virastoissa en saa ollenkaan käytyä yksin,
apteekkiinkin on vaikeaa vääntäytyä ja sit vielä kaiken maailman viralliset puhelut niin huh. Kaupassa onneksi sentään pystyn käymään ja päiväossalla
tuttujen naamojen kanssa puhuminenkin nykyään onnistuu edes vähän paremmin, mikä kyllä on edistystä sinänsä kun vertaa miten oli vuosi sitten.
Ihmisiä (ystäviä) en kuitenkaan saa nähtyä melkein yhtään, ei oo mitään voimia lähteä edes lenkille ja välillä ovesta ulos astuminenkin tuntuu ylivoimaiselta.
Jep, hieno elämä mulla. Vaikka tänään just oma-ohjaaja sanoi että oon edistynyt. Kai sitä sit vaan ei itse niin huomaa. Ja kyllä ne ajatukset silti pään
sisällä vielä on, oon ehkä jotenkin sitten vaan jollain tapaa tottunut elämään niiden kanssa. Ähhh en mä tiiä. Mitä taas oikeen höpötän unggghhh voiluoja........
Sosiaaliset tilanteetkin on taas ajoittain tuntuneet hankalammilta, mutta liekö tuo väsymyskin vaikuttavan siihen. Virastoissa en saa ollenkaan käytyä yksin,
apteekkiinkin on vaikeaa vääntäytyä ja sit vielä kaiken maailman viralliset puhelut niin huh. Kaupassa onneksi sentään pystyn käymään ja päiväossalla
tuttujen naamojen kanssa puhuminenkin nykyään onnistuu edes vähän paremmin, mikä kyllä on edistystä sinänsä kun vertaa miten oli vuosi sitten.
Ihmisiä (ystäviä) en kuitenkaan saa nähtyä melkein yhtään, ei oo mitään voimia lähteä edes lenkille ja välillä ovesta ulos astuminenkin tuntuu ylivoimaiselta.
Jep, hieno elämä mulla. Vaikka tänään just oma-ohjaaja sanoi että oon edistynyt. Kai sitä sit vaan ei itse niin huomaa. Ja kyllä ne ajatukset silti pään
sisällä vielä on, oon ehkä jotenkin sitten vaan jollain tapaa tottunut elämään niiden kanssa. Ähhh en mä tiiä. Mitä taas oikeen höpötän unggghhh voiluoja........
Jatkuva valitus tekstistä toiseen, mutta kun tuntuu vaan että pää räjähtää pian jos en edes jotain saa purettua ulos.
Sori jos odotitte jotain kiinnostavaa ja iloa pursuavaa postausta - noup. Tänään vaan on bad day ja piste. Kai niitä joskus saakin olla.
Jos piristäisin itseäni kupillisella herkkukahvia ja piiloutuisin hetkeksi viltin alle. Onneks kohta on jo ilta ja pääsee taas nukkumaan. Jos huomenna olisikin
taas vähän parempi päivä ? Toivotaan, oon niin turhautunut tälläsiin päiviin. Ja tekin varmaan tähän samaan tuttuun ininään ja itseni toistamiseen, hups.
Mutta nyt kahvia ja perhetuttu tulee vissiin jopa kylään, hyvää illanjatkoa tai ihan mitä nyt vaan. Pärjäilkäääää !
Sori jos odotitte jotain kiinnostavaa ja iloa pursuavaa postausta - noup. Tänään vaan on bad day ja piste. Kai niitä joskus saakin olla.
Jos piristäisin itseäni kupillisella herkkukahvia ja piiloutuisin hetkeksi viltin alle. Onneks kohta on jo ilta ja pääsee taas nukkumaan. Jos huomenna olisikin
taas vähän parempi päivä ? Toivotaan, oon niin turhautunut tälläsiin päiviin. Ja tekin varmaan tähän samaan tuttuun ininään ja itseni toistamiseen, hups.
Mutta nyt kahvia ja perhetuttu tulee vissiin jopa kylään, hyvää illanjatkoa tai ihan mitä nyt vaan. Pärjäilkäääää !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti