"I'M STRANDED BETWEEN RELAPSE AND RECOVERY."

Täällä osastolla maatessa on taas ehtinyt ajatella jonkun verran. Toki ahdistus painaa rinnassa, mutta mä tajusin, että en mä halua elää tällaista elämää.

Ei tää edes oo mitään elämää. Pelkkää selviytymistä päivästä toiseen, tarvittavia, jatkuvaa osastokierrettä. Tää on oikeesti ihan täyttä paskaa, tää sairauksien

ja ahdistuksen täyttämä elämä. Mä oon niin kyllästynyt tähän. Tahtoisin tahtoa elää. Joo, mä hengitän, mun sydän lyö - mutta mä en elä. Pysyn just 

pinnalla mut muuten mikään ei oo mitään ja mun elämä on koko ajan jumiutuneena tässä samassa pisteessä, jota inhoan.

Tahtoisin vain elää. Pystyä hymyilemään aidosti, pystyä olemaan ihmisten kanssa, muuttaa (koska Helsinki), tehdä asioita jotka tuntuu joltain.

Nyt mä vaan ryömin päivästä toiseen, eikä tää oo sitä mitä mä haluan. Haluan ihmisiä ympärilleni, hymyillä, puistoilla, istua kahviloissa tuntitolkulla, olla

tarvitsematta joka päivä sitä helvetin tarvittavaa ja ihan vain _elää_. Tällä hetkellä oon vain jossain elämän ja kuoleman välitilassa, jumissa, ja pitäisi

selvitä kumpaan suuntaan oon menossa. Helvetin vaikeeta, mutta näin mä en tahdo elää sen mä tiedän. Oon niin turhautunut tähän tilanteeseen. Ja

itseeni. Mikä siinä elämisessä omin voimin on jumalauta niin vaikeeta ? Miksi en vain osaa ?

Suru, viha, turhautuneisuus, pelkokin. Tahdon vain päästä pois tästä hiton painajaisesta, tahdon tahtoa elää - itse ja täysillä, juuri sillä tavalla kuin itse
 tahdon enkä minkään typerien diagnoosien määritteleminä. Ne on vieneet jo liian monta vuotta mun elämästäni pois, aikoja joita en koskaan saa takaisin.