RELAPSE

Ulkona on kaunista mutta mun sisällä mustaa, taidan olla aika pohjalla taas. Pelottaa kirjottaa näin suoraan, mutten jaksa valehdellakaan. Toissayöstä

hatarat muistikuvat ja eilen aamulla heräsin sairaalassa. Niin paljon kipua muiden kasvoilla ja huolta sydämessä, miksi mä aina onnistun vain satuttamaan

muita ympärilläni. Siirto vanhalle tutulle osastolle ja täällä mä taas makaan. Oon ihan kunnossa mut voimat taas ihan lopussa. How did it end up like this again ?

Ei kai tästäkään ole taas kuin vain suunta ylöspäin. Onneksi taisin itsekin vähän pelästyä tällä kertaa, vaikken missään hengenvaarassa sinänsä ollutkaan.

En vain tajua, miksen vieläkään voi osata elää niin kuin muutkin ihmiset. Miks mun elämä ei ole kaunista, miksi aina yhä uudelleen valun pohjalle. Pirstoudun

palasiksi kerta toisensa jälkeen ja sitten joudun aina uudestaan keräämään ne palaset yhteen ja liimaamaan kokoon. Ehkä oonkin jo niin rikki ettei mua pystykään

enää korjaamaan ? En mä tiiä. Tahtoisin vain olla kokonainen taas. Elää, enkä vain hengittää. Musta itsestänihän se aika paljon on kiinni, mutta voimat

vain tuntuvat loppuvan. Itse mun pitää tää taistelu käydä, mutta miksi se kestää näin kauan ? Voimat hiipuvat ja ryömin vain päivästä toiseen, yrittäen eteenpäin.

Aina kun pääsen yhden askeleen eteenpäin, päädyn heti kaksi askelta taaksepäin. Uudestaan ja uudestaan. Mä oon niin kyllästynyt tähän. Enkö vain saisi 

olla terve ? Tällainen elämä rikkoo mua ja ennen kaikkea ihmisiä ympärilläni. En kestä kuinka paljon kipua aiheutan näin perheelleni ja läheisilleni. Näen sen

heidän silmistään, ja se repii mua sisältä vielä pahemmin. En tahtoisi aiheuttaa tuskaa muille niillä teoilla joita itselleni teen. Mutta niin mä näköjään silti

aina teen. Satutan muita satuttamalla itseäni. Ei he mitään sano, mutta kyllä mä näen sen. Katseista, kyyneleistä. Enkä kestä että aiheutan sen kaiken

huolen ja kivun. Oon kamala ihminen. Ja silti, siltikään en osaa vain parantua ja yksinkertaisesti elää. Mikä hitto mua vaivaa? Miksen jumalauta pääse jo eteenpäin ?

Usko alkaa hiipua kun aina tunnun päätyvän tähän samaan pisteeseen. Tekisi mieli huutaa, liikaa kysymyksiä elämälle eikä yhtäkään vastausta.

Niin mä vain piiloudun peittojen alle, väsyneenä kaikkeen, ja vaikka tuntuukin niin kaukaiselta niin toivon vain kovin että joku päivä vielä munkin elämä olisi 

yhtä kaunis kuin tuo ulkona paistava aurinko. Että jonakin päivänä vielä mun omat jalat kantaisi ja että osaisin taas hymyillä - että osaisin taas elää.

Oli vain pakko tulla purkamaan päätäni tänne, oon aika hukassa. En jaksa edes valehdella voinnistani, anteeksi. Kai tää oli myös suuri julkinen anteeksipyyntö

kaikille läheisilleni, joille taas aiheutin tuskaa ja ehkä pettymyksenkin. Kyllä mä ihan totta yritän, taistelen minkä pystyn, vaikka välillä se ei tunnu riittävän 

tälle elämälle. Mutta kuten sanoin, eiköhän täältäkin ainut suunta ole nyt kuin vaan sinne ylöspäin. Pieni hetki kerrallaan, se on se mihin nyt pystyn. 

Kunnossa siis ollaan mutta sisällä tuntuu vain niin kovin heikolta ja voimattomalta juuri nyt. 

Toivottavasti te ihanaiset voitte paremmin.