Syksy saapuu, ja tavallaan tuntuu että mä herään. Vaikka toisinaan (tai aika useinkin jos totta puhutaan) pelkäänkin romahdusta eikä kaikki päivät ole ruusuilla tanssimista, ei todellakaan - niin mä haluisin pystyä jo parempaan. Oon niin hiton monta vuotta jumittanut ahdistuksessa, sidottuna kipuun. Oon sanonut näin about miljoona kertaa, mutta sanon taas: hei mä tahdon elää, en vaan olla. Kun on vaan niin väsynyt olemaan "se sairas". Tahdon olla niin paljon enemmän. //// Ja edelleen jotkin flashbackit kipeistä ajoista tekee kipeää, tyhmä kun olen niin kuuntelen menneiden aikojen biisejä ja palaan niihin fiiliksiin. Mutta välillä havahdun että v*tut - ihan tosissani yritän taistella, koska on aika mennä eteenpäin, kipeiden vuosien jälkeen. Ja toivon niin kovin, koko sydämestäni, etten romahtaisi.
(Nyt päivät ehkä jumittaa paikoillaan ja välillä tuntuu siltä kuin olis vankilassa tässä arjen kaaressa. Tahtoisin jo päästä luomaan sitä omaa, mun näköistä arkea. Mutta ensi kuussa onneksi alkaa tulla edes sisältöä päiviin ihan todella, nyt vaan koitan jaksaa.. Ja mä jaksan, koska mun elämässä on nykyään niin paljon asioita ja ihmisiä, jotka merkkaa niin paljon että jaksan taistella.)
Elämä voi antaa välillä liikaa kestettäväksi, mutta mä aion elää.
Ens viikolla toivottavasti ainaki ärräkahveja ja tarjousteeppareita
Mutta nyt kaivaudun peiton alle, unettaa. Hyvää yötä maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti