se tuli mitä mä niin pelkäsin. romahdus. 8-2, tarvittavia. kuulokkeista pauhaa turvamusiikki ja kappaleita jotka tuo vedet silmiin. oon taas se takkutukkainen tyttö joka makaa sängyssä sikiöasennossa ja tahtoo pois. polkuja kädessä niin kuin laulussa, pienii ja risteilevii eikä ne johda mihinkään. ja silti sorrun. mä en pysty itkemään vaikka koko ajan tuntuu pala kurkussa. tahtoisin huutaa, mutten jaksa sitäkään. mun voimat on totaalisen loppu. hukassa. sitä mä olen.
en tajuu miten ryömin taas pohjamudissa. herään aamulla, pakko nousta, lääkkeet, kahvia. toivon ettei sattuisi. ravaan röökillä ja tahtoisin vaan maata kerällä sängyssä. tänään en oo saanut ruokaakaan alas enkä edes välitä. mun voimat ei riitä mihinkään enkä näe missään enää mitään. en näe sitä maailmaa. vaikka vielä hetki sitten mä hymyilin ja sain henkeä, niin pitkään elin. nyt tuntuu että minua ei enää ole.
mä en tiedä miksi edes kirjoitin tän postauksen. sanon vaan öitä. take care |||
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti