mitä mun pitäis sanoa ? että kaikki on on hienosti ? että kaikki on niin helvetin hienosti. ettei mun tarvii välillä muistuttaa itteeni hengittämään kun ahdistus nousee niin korkealle että henki loppuu. pitäiskö mun vaan hymyillä ja tyytyä elämään näin, ajatuksien kanssa jotka tappaa mua pikkuhiljaa sisältäpäin. kukaan ei näe, tai vaikka näkisi rikotun ihon tai kuulisi sanani, niin ei niitä kiinnosta. ja mä oon niin väsynyt aina pohjalle pudottuani havahtumaan, kyllästynyt hehkuttamaan että "nyt mä paranen!" - mut koska se nyt sitten on ? kun mä vieläkin vuosien jälkeen jumitan tässä. mä oon jo hukkunut sairauksiini. voiko mua enää ees pelastaa ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti