Just mä kirjoitin että ahdistus on pysynyt poissa ja olo hyvänä, että paranemisfiilikset on pysyneet vahvoina ja positiivisuus mukana. Mutta.

Viime yönä iski joku ihme romahdus. Ihan totaalinen, impulssi iski, pakkoajatukset, mä katosin ja löysin itseni vessan lattialta kaiken keskeltä. 

Aamulla oli sit aika katua, mutta ei kai pitäisi hävetä, ei paraneminen ookaan yhtä ilonjuhlaa. Puoli vuotta muuttui nollaksi mutta pikkuhiljaa taas.

Kyllä mulla silti ajatus on että taistelen. Täältä mä nousen. Eli kyllä ne paranemisfiilikset on säilyneet, paljon olen kirjoittanut mutta paljon tulen

vielä varmasti kirjoittamaankin. Pitäisi vaan osata antaa itselleen anteeksi. Ja mä hengitän, just nyt se taitaa riittää. Hengitän ja ehkä selviänkin.