Viime yönä taas valvoin, piirsin ja kirjoitin ja mietin aamuyöllä että annanko jo periksi ja keitänkö vaan kahvia. Istuin aamukolmelta
parvekkeella tupakalla ja mietin, ollapa vielä se lapsi ilman piilotettua ahdistusta tai väkisin puristettua hymyä tai piinaavia ajatuksia
siitä kuinka suurelta näyttää. Muistan leikkimökin ja kirjat ja naurun ja isoäidin omenapiirakan ja toppahaalarit ja pihapensaan
vadelmat ja äidin ylpeyden ja ilon. Muistan kuinka vielä rakastin ruokaa, rakastin elämää. Kaikki oli niin kaunista. Ja ehkä minäkin olin.
Ystävältä saatu ehkä maailman söpöin (ja osuvin) muumimuki ja paljon kahvia, niin alkaa hyvä aamu. Tai aamu.
Söin 63h paaston jälkeen, sota pään sisällä. Eihän se voi olla kellekään yllätys etten vieläkään osaa päästää irti.
2 kommenttia:
Hieno muki :)
eikö ookin :---)
Lähetä kommentti