"You're just a sad song with nothing to say, about a life long wait for a hospital stay."

Mun ei oikeesti alunperin pitänyt kirjoittaa mitään sen syvällisempiä juttuja nyt ollenkaan (piti vaan näyttää tuo uusi väri hiuksissa ja höpöttää jotain semiturhaa), mutta sitten lopulta tulin siihen tulokseen että on mun nyt silti pakko päästä vähän kuitenkin avautumaankin. Kirjoituttaa. Ja muuten oikeesti varmaan räjähtäis pää. Nimittäin.. mulla alkaa pikkuhiljaa mennä hermot tähän sairastamiseen. Ihan kunnolla, siis oon niin turhautunut. Mun sairauksiin, näihin diagnooseihin, kaikkeen paskaan mitä ne on tuoneet mukanaan. Tapoihin, tekoihin. Miten ne on pilanneet monia tilanteita, kokemuksia, jopa ihmissuhteita. Oon väsynyt tällaiseen, niin helvetin kyllästynyt. En enää oikeesti vaan jaksaisi sairastaa, ei tää oo edes mitään oikeeta elämää hei. Ja silti, siltikään en vaan näköjään osaa parantua. Mikä siinä on niin vaikeeta ? Oon aivan totaalisen jumissa, just nyt. Oikeesti, anteeksi nyt nää kaikki rumat sanat taas, mutta ei perkele. Kierin ehkä juupajuu näköjään itsesäälissä mutta tää on vaan hei niin helvetin epäreilua. Miks muut saa elää ja mun pitää kestää tällästä ? En tiiä, mutta haluun irti näistä sairauden kahleista, sen mä tiedän.

No huh, sainpa purettua päätä. Välillä sitä vaan turhautuu, joskus enemmänkin näköjään. Nyt mä yritän mennä nukkumaan (jos se uni joskus suvaitsisi tullakin) ja leikin ettei huomisen päiväosasto ahdista jo etukäteen näin törkeesti.. Öäh. No mutta palaillaan.