HAVAHTUMISIA

Tänään äidin kanssa jutellessani tajusin yhden asian. Nimittäin että mä oon vieläkin tässä. Kaikkien näiden sairastettujen vuosien jälkeen, lukuisten romahduksien,

osastojaksojen, toivottomien aikojen, kivun ja huonojen aikojen jälkeen - mä olen silti vielä tässä, elossa. En olisi jossain vaiheessa uskonut, mutta tässä 

mä vielä porskutan eteenpäin, vaikka kuinka oon romahtanut ja monesti ollut aivan varma etten selviäisi enää hetkeäkään. Ja jos mä kerran oon pystynyt

taistelemaan näinkin monta vuotta, miksen jaksaisi nytkään ? Sain omalla tavallaan uudenlaista uskoa, kun tajusin kuinka helvetin pitkälle oon jaksanut

vaikka välillä onkin tuntunut ja näyttänyt niin toivottomalta. Silti, ei, en mä mitään ihmeparantumista ole kokenut, mutta sai taas uudella tavalla

miettimään asioita. Koska jos oon jaksanut tähänkin asti, miksi siis nyt sitten antaisin periksi ? Ehkä mä vielä selviänkin tästä kaikesta. Yritän ainakin.

Nojoo, vointi oli tosiaan aikalailla koko viikonlopun vähän huonompi, eilenkin, mutta tänään on ollut jo vähän parempi päivä. Vaikka stressiä pukkaakin, niin

ahdistus ei kurista enää niin kovaa. Älyttömän väsynyt oon silti, mutta tosiaan kun on asioita on ehkä taas tajunnut eri tavalla, niin jotenkin olokin on

jotenkin erilainen. Tiiän että pahoja oloja tulee vielä ja varmasti paljonkin, mutta juuri nyt tuntuu että ehkä mä jaksankin taistella taas edes pikkuisen kovempaa.

Tänään aion vain levätä, tehdä mukavia juttuja ja juhlia vähän rakkaan ja tärkeän perheenjäsenen synttäreitä. Paljon kahvia, kakkua ja muuta mukavaa.

Oli vaan pakko tulla kertomaan tää tunne ja ajatuksia. Hassu fiilis. Ja jotta saatais tää postaus vielä vähän sekavammaksi, niin tässä parit kuvat eiliseltä:

"NEVER, EVER STOP RUNNING."