"i can’t cope when things get messed up, I try to move on but I always get stuck"

(yllä joitain instaräpsyjä parilta viime viikolta, kun en näköjään parempaankaan pysty..)

kuinkahan monena päivänä oon jo yrittänyt kirjoittaa jotain kuulumisia, mutta väsymys on vienyt liian kovaa voiton. tai ketäpä
 oikeestaan edes kiinnostaisi, se olisi sitä samaa: pimeys huokaa niskaan enkä taaskaan voi järin hyvin totta puhuakseni.
pieniä plussiakin toki viime päivissä on ollut, kuten poskilävistykset jotka kävin perjantaina ottamassa takaisin, hemmottelukahvit 
kotona, vastaleivotut joulutortut sekä uusi vaatepelastukseni jumpsuit, jossa voin jumittaa suurimman osan ajasta. mutta silti 
antaisin mitä vain siitä että voisin vain nukkua. koko ajan, kellon ympäri. väsymys lamaannuttaa, samoin nämä ajatukset. en jaksaisi 
vain tuntea yhtään mitään, en ajatella. nukkuessa saan hengähtää, hetken ei tarvitse olla tämän kaiken sekavan sotkun keskellä. 
niimpä vetelen kevyesti 12h yöunia eikä sekään tunnu riittävän läheskään. miksei ?

kertokaa mulle; milloin tämä helpottaa ?  tuntuu niin kamalalta aina uudestaan pettää kaikkien odotukset kun joka kerta vajoan 

takaisin pohjaa kohden. en osaa edes elää oikein, mikä mua vaivaa. anteeksi kaikille jotka toiveikkaasti jaksavat aina ajatella 
että voin jo taas paremmin ja sitten kuitenkin yhä uudestaan tipahdan jonnekin pimeyteen. anteeksi niille joille aiheutan aivan liikaa 
huolta, en tahtoisi että aina satutan teitä. (anteeksi äiti.). mutta kun mä en enää osaa. en jaksa, en tiedä, oon itsekin välillä ihan hukassa. 
mut pakko vaan jatkaa taistelua.

paleltaa. ahdistaa. meikitkin on varmaan ihan töhriintyneet. vaikka kuka niitä täällä kattelee (tulin just taas intervallijaksolle osastolle).

anteeksi taas. pääsisinpä jo nukkumaan.