"But if I don't believe in him, why would he believe in me ?"

Heipähei. Oli pakko tulla vielä kirjoittelemaan tännekin, kun tuntuu että muuten pää räjähtää. Halusin vaan saada vähän ajatuksia järjestykseen.

Välillä tunnen olevani niin kovin yksin. Yksin typerien sairauksieni keskellä. Jos ihan tosissaan puhutaan.. mitä mulle kuuluu ? Mä en ihan oikeasti

tiedä. En oo hukassa - tai sit oonkin, en tiedä - ärsyttävä sekava olo vaan vaivaa. Eilen oli jostain syystä erityisen vaikea päivä. Siis niin kunnon

maanantai kuin voi vaan olla. Olisin halunnut vain nukkua, skipata vaan koko päivän yksinkertaisesti. No sainhan itseni sit tuntien psyykkaamisen

jälkeen ylös ja käytiin apteekissakin, mutta koko päivän olin ihan valmis vaan kaivautumaan peittojen alle piiloon. En tiiä, mutta en jaksaisi kovin

montaa tuollaista päivää. En saa mistään kiinni. En vaan tiedä mitä ajatella. Periaatteessahan mulla menee ihan hyvin, mutta se jokin puoli mun

päässä yrittää jotenkin laittaa vastaan. Mietin vaan jaksanko mä oikeesti taistella. En saisi ajatella näin, mutta välillä se ajatus hyökkää, se että

onko tässä loppujen lopuksi mitään järkeä. Jaksanko joka aamu tehdä sen päätöksen, että minähän taistelen ? Toisaalta nää ajatukset on ihan

typeriä. Mutta kun joku sisällä huutaa etten saisi parantua. Ainoa vaan, että hitto kun mä en just vaan enää jaksaisi olla se joka on rikki ja hukassa! 

Koska oikeesti, mua on lähinnä alkanut ärsyttämään vaan kaikki tää. Kaikki ne teot jotka määrittyy sairauksien mukaan. Että aina huonot kaudet ja

väsymys palaa takaisin. Taistelen niistä itseni yhä uudestaan ylös, mutta ne palaa, aina. Sillä tavalla on aika hiton tylsä elää. Kun tietää että jaa, kai

sit taas kohta putoankin. En jaksaisi tällaista ylämäki-alamäki-vuorottelua. Miksen saisi elää ihan vaan sellaista tasapainoista elämää - miksen saa

ihan vaan elää ? Ei millään pahalla mut oikeesti voi vittu. Ärsyttää tällänen. En jaksaisi diagnoosien täyttämää elämää. Joten yritän ees. Eteenpäin.