Kuulumisia alkuviikolta

Tahtoisin kirjoittaa, mutten tiedä mitä. Ei tästä mitään paranemisfiilispostausta tuu, sorry. Eilen oli meinaan ihan hirvee päivä, siis yksinkertaisesti vaan erittäin huono päivä potenssiin tuhat. Mutta kai niitäkin saa välillä olla..? En vaan kyennyt lähtemään mihinkään tai näkemään ketään. Onneksi ihana äiti sentään oli kotona ja mm. keitti kahvia ja jutteli mun kanssa, ei syyllistänyt yhtään, muistutti että nyt pitää mennä omien voimien mukaan. Oikeesti luojankiitos mulla on mun äiti. Olo vähän helpottu siinä sit iltaa kohden ja illemmalla meillä käväisikin vielä pari kivaa ihmistä, niin että ei se huono päivä niin huonosti loppunutkaan (kunnes yritin mennä nukkumaan - uni leikki taas piilosta ja siinä taas kieriskelin tuntikausia pimeessä).

Tänään heräsin ihan hävettävän myöhään, mutta laitoin kahvin tippumaan ja menin parvekkeelle aurinkoon aamutupakalle. Olo ei ollut mikään mahtavin, mutta kummasti sitten vaan se hyvä kahvi ja musiikki pelastaa. Ei siis pahempii ahdistuksia tänään - jos kroppaa ei lasketa. Mun syömisethän siis on edelleen menneet päin hittoa (suurinpiirtein kehää: paastoan>ahmin>paastoan>jne......), mutta eipä se nyt toisaalta ees mikään yllätyskään oo. Oon hukassa tässä maailmassa. Ja vaikka tänään ei sinänsä ahmittua tullukaan, niin syötyä tuli kumminkin ja ai jumalauta kun ahdistaa. Se ahdistus peittää kaiken alleen. Mun pää huutaa, tahtoisin vaan pienentyä, mutta emmä näköjään enää ees sitä osaa. Taas tahtoisin vain tyyliin lopettaa syömisen, lähteä just sille väärälle tielle ja antaa vaan olla. Blaah. 

Ei tästä ininäpostausta pitäny tulla, en ihan tätä hakenut mutta oh well. Tällästä mulle nyt. Voimat vaan hakusessa. Tuntuu uhkaavasti siltä että voimat alkais hiipumaan, tää on liian tuttu tunne. Mutta kyllä mä selviin. Ja selviitte tekin. Take care siispä.

Tuttu lause, mutta "Keep Running", sanoo mun tatuointikin. Ja oi jumalauta kuinka mä yritänkään.