täällä minä taas. hymyilen, mutta mä tunnen toisinaan taas sen saman vanhan kuristavan tunteen. en saisi antaa sille valtaa, mutta menneisyys painaa ja mua väsyttää. se kaikki koittaa hiipiä takaisin, mä tunnen kuinka se yrittää puristaa mun sydäntä kasaan, yrittää hitaasti syödä mua ja tuoda takaisin kaiken sen mistä viime aikoina olen saanut taisteltua itseni pois. oon tehnyt niin helvetisti töitä että oon päässyt tähän pisteeseen. tahdon irti kaikesta kipeästä, olen väsynyt diagnooseihin, en tahtoisi taas eksyä siihen pimeään, en tahdo. mä en voi irrottaa otettani, en nyt.
mutta hei, ainakin rakastan nyt taas mun uutta tukkaa, vahvaa kahvia ja näitä ihmisiä ympärilläni jotka saa mut hymyilemään aidosti. ehkä se riittää hetkeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti