anteeksi
tää on niin vitun perseestä. ja siltikään en tahdo päästää irti. tää tuntuu niin turvalliselta, tää on ja pysyy (vaikken edes tahtoisi). joten jatkan itseni
tuhoamista, kun tuntuu etten pysty muuhunkaan. /miksi mä en vaan uskalla elää ? mä en tosiaan tiedä. (oon lopussa, oon kadoksissa)
(mut hei, ei se mitään, ei sillä oo väliä, ei millään oo. koska mun pitääkin olla sairas, mun pitääkin olla huonossa kunnossa, mun pitääkin maata
sairaalassa niissä letkuissa taas. mun pitääkin pienentyä, liikaa taas, mun on pakko, ymmärrättekö, pakko. se sanoo etten oo ollut vielä tarpeeksi
sairas, en edes silloin vuosia sitten, ei, mun pitää kokeilla missä on se raja, kuinka pitkälle voin päästä, mun pitää mennä pidemmälle kuin
aiemmin. mun pitää näyttää että kyllä mä pystynkin tähän vielä. se käskee kaikkeen, se huutaa päässä ja hitaasti nää ajatukset tappaa mua.)
mutta hei, mulla on turvaruokia, kirjoittaminen helpottaa, piirtäminen on ihanaa tauon jälkeen ja se kun saa
päästää luovuuden heräämään. tajusin myös kuinka rakastan tatuointejani päivä päivältä enemmän, ne on mua.
vaikka oonkin paniikissa siitä kuinka hukassa oon just nyt. tää on sekavaa. mutta mä hengitän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti