Blogger sekoilee jotain (lähiaikoina tehnyt sitä ihan liikaa) enkä välillä saa joitakin sivuja auki, joka ärsyttää, koska päässä olisi niin paljon kaikkea mitä mun vaan olisi pakko saada ulos sisältäni. Ja.. no siis, tavallaan myös oon todella pahoillani että tää blogi on muuttunut tällaiseksi - kirjoitan nykyään paljon suoremmin ja se on vähän pelottaavakin. Ja tiedän kyllä että postaukset ehkä toistavat itseään enkä nykyään tunnu kirjoittavan muusta kuin sh/syömisistä ja se voi olla ärsyttävää, anteeksi. Mutta kun, loppupeleissä, tää on mun blogi, ja jos teistä tuntuu epämukavalta lukea näitä tekstejä, niin ymmärrän kyllä. Tai jos teitä ärsyttää pelkät sh-jutut yms., niin älkää sitten lukeko. Tää vaan on se paikka johon saan purettua nää ajatukset.
Kyllä muakin ärsyttää. Se että valitan koko ajan syömisistä, että jankkaan näitä asioita ja jumitan samassa. En mä tahtoisi joka postausta täyttää pelkillä syömisjutuilla, mutta kun totuushan nyt vaan valitettavasti on se, että se on vallannut nyt kaiken ihan kokonaan. Tää syömisongelma määrittää nykyään mun sanat, ajatukset ja teot, jokaikinen päivä. Ja puranhan tänne blogiin melkein kaiken, joten ei kyllä mikään ihme olekaan jos blogikin sitten on täynnä niitä syömisjuttuja - se kun tuntuu valitettavasti olevan tällä hetkellä ihan koko elämä. Kalorit, grammat, numerot (ahdistus).
Tuntuu siltä etten ole tarpeeksi sairas. Että mun pitäisi olla huonommassa kunossa. Ja pienempi. Niin helvetin paljon pienempi. Eikä se ehkä ookaan enää mun päätettävissäni - se huono puoli päässä on niin paljon vahvempi kuin mä, paha huutaa pään sisällä ja mun on pakko, yksinkertaisesti vaan pakko. Pakko jatkaa tätä vaikka nää vääristyneet ajatukset tuhoaa mua pikkuhiljaa. Pakko olla pieni ja näyttää muille että kyllä tämän vielä osaankin. Pää on täynnä vääriä ajatuksia ja ne on niin kovin vahvoja. Ja toisaalta.. en tiedä haluanko edes juuri nyt päästää irti tästä - tää on jokin turva mulle, oma maailma joka on tuttu ja aina odottamassa, ystävä joka ei varmasti jätä - käsi johon tarttua aina kun siltä tuntuu. Hetkeksi siinä unohtaakin kaiken muun. En siis voi lopettaa. En ainakaan vielä. Haukkukaa vaikka proanaksi, mutta niin ironista kuin se onkin - tää oikeestaan onkin se mikä just pitää mut hengissä. Huvittavaa, että tuhoamalla itseäni pysyn hengissä - mutta mulla ei oo muuta kuin tämä. Ja vaikka inhoan tätä, vaikka välillä tahtoisinkin päästää irti, niin en mä saa. En ainakaan tämän kokoisena. Ja tiiättekö, jokin osa musta haluaakin nähdä, kuinka pitkälle voin mennä tässä sairaassa leikissä. Naurettavaa mutta en osaa lopettaakaan. Joten jatkan, tää tuhoaa mut mutta ei mua enää edes haittaa. Jos vain pienenisin, pikkuhiljaa kevenisin, jos joskus voisinkin katsoa peiliin ahdistumatta ja olla tuntematta tätä loputonta inhoa itseään kohtaan.
Hah, niin varmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti