Superchick - Stand in the rain

"So stand in the rain, stand your ground, stand up when it's all crashing down.

You stand throught the pain, you won't drown, and one day what's lost can be found."

En tiedä mitä kirjoittaisin. Tai tiedän, mutta pää lyö tyhjää. Istun parvekkeella kahvikupin kanssa ja poltan viimeistä tupakkaa. Kirjoituttaisi, en vain tiedä edes mistä aloittaisin.

No siis. Viikonloppu oli kiva, mutta viime viikolla päivät päättyivät joko kokonaan syömättömyyteen tai sitten ahmimiseen, joka tarkoittaa nykyään liian usein myös oksentamista. Sitä just pelkään siinä syömisessä, että rupeankin ahmimaan, ja oikeasti mähän inhoan oksentamista, mutta pää huutaa niin lujaa silloin että tuntuu että on melkein oikeastaan pakko. Joten siispä sen takia välttelenkin sitten syömistä mieluummin melkein kokonaan, se tuntuu niin helpommalta. Kun on kokonaan syömättä niin ei ole pelkoa ahmimisesta. Mä tiedän että nämä ajatukset on niin vääristyneitä että oikein hävettää kirjoittaa tänne näistä, ja toisaalta myös pelottaa kirjoittaa tänne näin suoraan, mutten jaksa enää esittääkään. Tunnustan kyllä, että tää vie mua just nyt aika täysillä. Mutta mun pää huutaa vain rumia sanojaan jatkuvasti mua vastaan ja muistuttaa että enhän minä ole edes sairas, en tarpeeksi, en ainakaan papereiden mukaan. Niin kauan kun asia on niin, minun on pakko jatkaa tätä helvettiä. Joten jatkan koska minähän olen ihan kunnossa.

Keskiviikkona (ylihuomenna) mulla on kyllä aika psykkan polilla pitkästä aikaa, äitikin tulee sinne mutta en ole kertonut sille oksentelusta, joten vähän pelottaa. Ja mitä mun pitää siellä loppujen lopuksi edes sanoa ? Lähinnä puhutaan varmaan nyt näistä syömisjutuista. Mutta enhän mä saa valittaa niistä - munhan just pitääkin pienentyä. Ja enhän mä voi lopettaa tätä kaikkea nyt. Sitäpaitsi niin, eihän mulla periaatteessa ole edes tässä mitään mistä lähteä parantumaan jos nyt ajatellaan näin, joten tavallaan tuntuu tyhmältä mennä juttelemaan näistä asioista. Siltikin kyllä riidellään äidin kanssa liikaa syömisistä ja kaikesta tästä ja suoraansanottuna oon aika kyllästynyt siihen, joten ehkä juttelu on sinänsä ihan okei (koska ehkä nekin voi sitten sanoa äidille että eihän tällaisella läskillä mitään ongelmia voi syömisen kanssa olla). Ja no jaa, ehkä se toisaalta on muutenkin ihan hyvä päivittää niillekin ihan yleisesti mun tilannetta ja vointia tällä hetkellä, kun en oo nyt vähään aikaan siellä käynytkään.

Mutta. Jos syömisjuttuja ei lasketa niin muuten oon jopa ihan okei. Viikonloppuna tosiaan istuttiin iltaa hyvässä porukassa ja nauroin ja hetken oli vaan tosi hyvä olla. Tarvittavia tarvitsin viime viikolla ainoastaan vain joihinkin pahoihin kokoahdistuksiin. Tänään terapiassa piirsin perhosia ja tajusin että hitto, kyllä mä sittenkin taidan olla aika vahva. Tai siis - mietin kaikkea mistä oon selvinnyt, sairaaloita, osastoaikoja, läheltä-piti -tilanteita. Mietin kaikkea sitä ja tajusin että silti, mä olen vieläkin tässä. Ja se on oikeesti aika hämmentävää. Arvet kertoo että olen selvinnyt jostakin. Kirjoitettiin perhosten viereen myös tsemppilauseita joita perhoset voisi mulle kertoa ja kiinnitän kuvan seinälle sängyn yläpuolelle, jotta muistan ne. Vaikka en syömisjuttujen parantamisen suhteen ole sinut, niin muuten mulla heräsi tänään taas joku pikkuruinen toivonkipinä. Että ehkä mä selviänkin, ehkä elämä voikin oikeesti olla kaunista. Jonakin päivänä. En uskalla vielä innostua, koska hyvät kaudet on aina lopulta päättyneet kuitenkin niihin huonoihin. Mutta, vaikka tää onkin tosi kliseisesti sanottu, niin yritän mennä ihan vaan nyt pienen hetken kerrallaan.  Pikkuhiljaa. Ja ehkä jonakin päivänä voin sanoa todella olevani elossa, sanoa, että katsokaa, minä selvisinkin.

Huh, tuntuipa hyvältä kirjoittaa ihan kunnolla. Nyt menen juomaan meidän loput kahvit ja ajattelin piirtää, se on mulle jotenkin rentouttavaa.

En osaa päättää, paastoanko tänään vai annanko itselleni luvan syödä. (Kaupassa pitäisi ainakin käydä, ja kävelyhän kuluttaakin, että niin.)

Toivottavasti te olette kaikki ihan kunnossa. Jos on vaikeaa, olkaa ylpeitä itsestänne; olette selviytyjiä vaikkei siltä tuntuisikaan. Take care ♡