"My past is staring at me, I am lost, so far away."

Eilen mulla meni totaalisesti hermot tähän syömispelleilyyn ja (lisäksi äidin pienen saarnan jälkeen) päätin että kyllähän minä nyt saan syödä. Ja söinkin sitten. En siis mitään herkkuja kuitenkaan vedellyt, ihan tavallista kotiruokaa. Ajattelin että kai nyt voin syödä kunhan syön sillä tavalla aika terveellisesti. Hetken jo ajattelin että ehkä tää tosiaan tästä.

MUTTA. Iskihän se ahdistus sitten illalla kuitenkin. Nyt oon ollut pienen pääni sisällä ihan paniikissa että mitä hittoa teen, huonot ajatukset hyökkäs takaisin ja pää huutaa taas olemaan syömättä. Tänään päädyin kuitenkin vähän ahmimaan, siispä mun pää sanoo että nyt pitääkin alottaa sit kunnon paasto, enkä oikeesti tiedä, jatkanko taas niin. Jatkanko syömisen välttelyä ja esittämistä että kaikki on oikeesti ihan helvetin hienosti. Se tuntuu just nyt ihan liian turvalliselta vaihtoehdolta. 

Mä oon niin hukassa ettei mitään rajaa. Ja väsynyt. Välillä tahtoisi vaan antaa periksi, mutta en mä voi, tiedän sen kyllä. Ehkä tää tästä sit taas, pikkuhiljaa.

Jaksoin silti tänään käydä terapiassa ja tiskata hah. Nyt aion kyllä vaan pitkästä aikaa viettää kunnolla aikaa luonnoskirjan parissa. Joo ja juoda tietty kahvia.


PS: kiitos uusille (ja tietysti vanhoillekin) lukijoille, hih ♡