Eyesore

Oon maailman kamalin ihminen, tiedän sen kyllä. Tiedän että tää on väärin mitä teen, ettei tässä ole mitään järkeä, mutten osaa lopettaakaan, se on liian vahvana mun päässä, se joka käskee olla sairas sairaampi sairain. Joten litkin teetä ja kahvia ja välttelen syömistä. Peilistä tuijottaa pelkkää valtavuutta. Verhoudun suuriin vaatteisiin, en tällä hetkellä esimerkiksi oikeestaan pysty edes käyttämään juuri muita housuja kuin lökäreitä kun tuntuu että tursuan kuitenkin kaikista vaatteista ulos. Lasken tunteja siihen että saan seuraavan kerran syödä. Ja siltikin pää käskee mieluummin skippaamaan senkin, jos vain mahdollista. Kerron teille pienen salaisuuden: enhän mä tänäänkään saanut syötyä. Mitään. Muut söi muunmuassa pannukakkuja, mutta ei, ei mulle - eikä mitään muutakaan kyllä. Mietin silti nytkin vielä kuumeisesti söisinkö sittenkin jotain, ja jos syön niin mitä ja kuinka paljon siinä on kaloreita, tuota vaiko tuota, saan, en saa....... siis ihan oikeesti. Mikä helvetti mua vaivaa, miksen voi syödä ihan vaan normaalisti, ilman jatkuvaa suunnittelua ja stressiä ja itseinhoa ja läskiahdistusta ja valehtelua ja syyllisyydentunnetta, ja siis ihan vaan elää ? Nyt olen vain läski joka leikkii syömishäiriöistä. Mutta kaikkihan on niin helvetin hienosti kun eihän mulla papereissa näy enää diagnoosiakaan. Mähän olen ihan terve. Hei, eihän mulla ole mitään hätää, olen niin lihavakin. 

(En tajua miksi se helvetin diagnoosi edes olisi tärkeä mun päälle, mitä hienoa siinä muka olisi ? Se elämä on helvettiä. Mutta se joku käskee. Käskee kärsimään siihen asti, kunnes oon sen mielestä tarpeeksi sairas, kunnes oon oikeasti sairas. Kai mun ilmeisesti jotenkin pitää vaan yrittää todistaa että kyllä mä pystynkin tähän vielä. Mutta en tiedä kenelle.)

Huomenna taas terapia, en tajua miten jaksan herätä sinne. Stressaa yllättäen myös taas ne helvetin syömisetkin, mutta toivottavasti turhaan. Mutta nyt nukkumaan. Pärjäilkää tekin.

(((Ja joo, tiedän ettei tästä oikeesti pitänyt tulla mikään tyyliin sh-blogi, ja joo, postaustahti on näköjään tihentynyt ryminällä, mutta nyt on ilmeisesti vaan niin että tää kaikki vaan on taas vallannut mun ajatukset niin helvetin täydellisesti että en voi mitään. Koska tää on se, no melkeinpä ainut paikka mihin saan purettua nää ajatukset, koska en halua puhua kellekään tästä asiasta. Niin mun on pakko purkaa tää ahdistus ja nää ajatukset edes johonkin ennen kuin räjähdän. Tässä tapauksessa blogiin sitten.Pahoittelut kuitenkin jos ärsyttää.)))