viime aikoja on värittänyt taas se raskas, painava ahdistus, joka ei tunnu jättävän rauhaan vaikka kuinka itse tahtoisinkin olla muutakin.
olen kyllä kyennyt näkemään ihmisiä enemmän kuin ennen, mutta paha olo roikkuu silti mukana ja pilaa välillä fiiliksenkin.
ihan sama mitä teen, se ahdistus pysyy tiukasti mukana, tulee kuin kutsumaton vieras ja aina tietysti väärään aikaan.
päädyn välttelemään ihmisiä, koska jollain todella väärällä tavalla tuntuu turvalliselta jäädä ja unohtua vain siihen sairauden kuplaan.
muhun ei oikeasti kannata tutustua. oon pelkkä ihmisraunio joka on huono sosiaalisissa suhteissa eikä osaa edes elää itse.
jumitan tässä vuodesta toiseen ja katson kun muut ihmiset - no, elää. miksi mä en saa ? mikään ei muutu, enkä usko että enää muuttuukaan. ehkä mun tulevaisuus onkin tämä. ehkä mun pitääkin vain tottua tähän ja lopettaa yrittämästä turhaan. en enää tiedä.
joo anteeksi, ei mitään positiivista tekstiä taaskaan. kyllä mä ihan oikeesti oon yrittänyt. en vaan tiedä riittääkö se muille. tai mulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti