Istun päiväosaston nojatuolissa, tylsistyneenä jälleen. Muut katsoo jotan kökköä suomalaista leffaa ja meikä naputtelee tätä postausta, edes jotain tekemistä.
Olo ei juurikaan mikään hirveen hyvä ole, mutta parempi kuin eilien illalla joka olikin ihan kamala. Taas on ehtinyt ajatella jonkun verran ja en
mä vain voi enää jatkaa näinkään. Kyllähän se toivottomuus iskee ja tunnen olevani ihan hukassa, mutta tunnustan ettei tää näinkään toimi.
Äiti kävi aamupäivällä pikaisesti, käytiin kanttiinissa kahvilla ja pullalla. En oo viime päivinä hirveesti jaksanut syömisjuttuihin kuluttaa ajatuksiani (ja sen
kyllä huomaa..). Tänäänkin söin lounaalla ja syön varmaan päivälliselläkin, ei vaan jaksa kiinnostaa. Sh painukoon tällä hetkellä sanonko minne.
Mutta joo, oli mukava jutella äidin kanssa hetki, en tiedä mitä tekisin ilman mun äitiäni. Hänen takiaan mä taistelen, en anna periksi, kiitos äidin ja perheeni.
Vaikka eilen itkin omahoitajalle toivottomuutta ja turhautumista, oon yrittänyt pakottaa itseäni ajattelemaan parempiakin juttuja. Tulevaisuutta en totta
puhuakseni kykene enkä uskalla pahemmin vielä ajatella, saati yhteishakua tai mitään sellaista, niin oon yrittänyt ajatella jotain pikkuruisia ajatuksia. Kuten
sitä tunnetta kun saan laittaa kynsiä, kotona viltin alla istumista iso kahvikuppi kädessä, uusien hiusjuttujen suunnittelua, ehkä terveellisempää kokkailua, perheen
kanssa ajan viettämistä. Jotain ihan pieniä, hyvinkin tavallisia juttuja, mutta jotka tällä hetkellä tuntuu edes jotenkin tärkeältä, kaiken tän mustan ja
harmaan keskellä. Mä yritän nyt taistella, todella yritän, vaikka tuntuu että voimat ovat aivan lopussa. Mutta en kestä enää katsoa sitä aiheuttamaani tuskaa
läheisteni silmissä. Mun on pakko jatkaa, en voi pettää lupaustani. Mä elän. Hitaasti ja joidenkin mielestä kehnosti enkä yhtään edeten, mutta ainakin
yritän koko ajan. Ehkä se eteneminen sit vaan on hidasta. On munkin siihen vaikeeta välillä ajatella, että muuttuko tää kuitenkaan koskaan, mut
mä silti jatkan päivästä toiseen. Toivottavasti se riittää muillekin. Koska en mä tällaista elämää itsekään haluaisi. En mä tee tätä tahoillani. En todellakaan.
läheisteni silmissä. Mun on pakko jatkaa, en voi pettää lupaustani. Mä elän. Hitaasti ja joidenkin mielestä kehnosti enkä yhtään edeten, mutta ainakin
yritän koko ajan. Ehkä se eteneminen sit vaan on hidasta. On munkin siihen vaikeeta välillä ajatella, että muuttuko tää kuitenkaan koskaan, mut
mä silti jatkan päivästä toiseen. Toivottavasti se riittää muillekin. Koska en mä tällaista elämää itsekään haluaisi. En mä tee tätä tahoillani. En todellakaan.
Sit loppuun vielä pinnallisempia ja turhamaisempia juttuja, jotta saataisiin tää postaus jälleen kerran mahdollisimman sekavaksi !
Mulla on nimittäin taas jonkin sortin tukkakriisi, vaikka nää onkin nyt kivasti leikatut niin herrajestas kun mä kaipaan niiiin paljon pitkää tukkaa !
Tää tulee tosi huonoon saumaan, koska eipä niihin uusiin pidennyksiin oikeen tänhetkinen budjetti riitä. Välillä sit taas mietiskelen että rupeisinko taas tappamaan
hiuksiani eli vaalentamaan ja sit shokkiväriä päälle. Mutta niihin sitten kaikista hankalinta onkin oikeenlaista lisätukkaa saada jos siihen jossain vaiheessa
joskus sitten olisikin varaa. Ääääh. Nyt vaan suurkulutan mun peruukkeja ja toivon että mun hiukset maagisesti yhtäkkiä kasvaisi joku 20cm haha. Jepjep.
Mutta nyt meen kiduttaan itseäni katsomalla varmaan tuon elokuvan loppua hyii ja odotan vaan päivällisaikaa että pääsen takasin osaston puolelle ja
ottamaan vähän lepoa. Tekee älyttömästi mieli kahvia mutta ei täällä keitellä kuin ehkä kaksi kertaa max päivässä. Nyyh. Voikaa hyvin pikkuiset. Mäkin edes yritän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti