"I take a leap, I should be scared but I'm not."

(En tiiä miksi mua jotenkin aluksi pelotti julkaista tää postaus - mutta tällä kertaa ei oo kyse mistään negatiivisesta.  Päinvastoin. 

Mulla onkin hyvä olo. Ja päätin pelosta huolimatta jakaa mun olojani - vaikka tää olo vain tän päivän sitten kestäisikin.)

(12.8.2013:)
Pelottavan siedettävä - ellei jopa hyväkin - olo. Istun päiväosaston nojatuolissa iso kahvikuppi kädessä ja kuulokkeissa soi 
Dead By April. Mua melkein jopa hymyilyttää. Edes eilikuva ei ahdista tänään hirveästi, virnistän vain sille ilkikurisesti
 ja yritän näyttää keskisormea valtavuusoloillekin. Siniset hiukset ja rakkauspipo päässä, päällä tänhetkinen täydellinen 
turva- paita - ei mua voi tänään kukaan pysäyttää. Vaikka nukuin huonosti ja aamuyö meni kuulokkeista lohduttavasti
 kuiskivan musiikin turvin, päätin silti että tänään mä yritän - ja aivan helvetin kovaa. "Tänään aion hymyillä", päätin 
maalatessani kasvojani peilin edessä. Ja mä hymyilin.

(Jos totta puhutaan, niin alan pikkuhiljaa ärsyyntyä sairauden täyttämään maailmaan, tän universumin on pakko olla  paljon enemmän muutakin kuin 

diagnooseja, tarvittavia ja uusi arpia. Kyllähän ne uskolliset pakkoajatukset kiusaavat, mutta nyt en tahdo antaa periksi. Tahdon nähdä maailman - sen

oikean, en sitä missä aurinko on musta ja kiiltävä hopea paras ystävä. Mä tahdon olla oikea ihminen - en sairaus.)

"Am I dreaming ? 

All normal things start to change 
Can feel no gravity  
I step outside the atmosphere
Nothing seems impossible, unreachable."

(DEAD BY APRIL - DREAMING)