viime aikojen rankat elämäntilanteiden muutokset on jotenkin tavallaan herättänyt mua:
mun on pakko valita jäänkö sinne pohjalle vai yritänkö oikeasti vihdoin lähteä toipumisen tielle.
olen menettänyt aivan liikaa ihmisiä kun olen antanut periksi, jäänyt kierimään sairauksieni sekaan ja vain keskittynyt kuinka kamalaa kaikki on.
olen viime kolmen ja puolen vuoden aikana suurimman osan ajasta vain yrittänyt pakoilla elämää, osastojaksolta aina toiselle siirtyen, ja välttänyt kohtaamasta oikeasti tätä kaikkea.
olen elänyt viime vuosina vain muiden takia, mutta eräs hirvittävän rakas ihminen havahdutti minua tässä yksi päivä ja sanoi, että mun on pakko alkaa opetella elämään oikeasti myös itseni vuoksi, löytää syitä miksi hengittää ja elää - ja kyllähän minä tajusin; ei tätä elämää kauan jaksa elää jos tukeutuu vain siihen toiseen, jos hengittää vain koska toinen hengittää.
en tahdo antaa kuvaa että yhtäkkiä olisin jo alkanut parantua: kaikki on vielä todella sekavaa ja oikea elämä tuntuu kaukaiselta. olo on ristiriitainen, nämä tunteet vaihtuvat useasti päivän aikana, ahdistun ja joudun pyytämään melkein päivittäin tarvittavaa. mutta täällä olen viime päivinä lepäämisen lomassa ehtinyt miettiä, ja itkiessäni silmät päästäni olen jo vähän alkanut tajuamaan näitä asioita. kaikki on vain pienenpienen ajatuksen tasolla, mutta siitähän se lähtee..? ei tämä näinkään toimi. enkä tahdo menettää yhtäkään enempää ihmistä näiden paskojeni takia.
tuntuu pelottavalta kirjoittaa tätä. ja kovin paljastavalta. huonot ja epävarmat ajatukset huutaa vuorotellen päässä.. olenko muka sen arvoinen ? pystynkö oikeasti siihen ? onko elämässä oikeasti järkeä ? ja: mitä sitten tapahtuu?
en näe vielä kaikkia vastauksia. ja kovasti koko ajan pelottaa etten näekään.
mutta olen luvannut yrittää. luulen että se on kaikista tärkeintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti