Multa kysyttiin myös että jos olisin tähän tokaan osaan kertoillut enemmän miten mun sairaus on mahdollisesti vaikuttanut perheeseeni, ystäviini ja muihin läheisiini, ja mielelläni kertoisin, mutta tästä tuli niin kamalan pitkä postaus taas, että voin tarvittaessa kertoa siitä joskus toiste, jos joku niin tahtoo.
Tää on taas aika henkilökohtaista asiaa ja hermostuttaa vähän, ketkä kaikki tätää nyt lukeekaan. Mutta kerroinpa silti kaiken, toivottavasti on sitä mitä haitte ykkösosan perusteella.
No, tässä nyt olisi, antakaa toki palautetta mitä tykkäsitte.
Ja ennen kuin ryhdytte lukemaan, taas pakko muistuttaa tämä sama juttu, että:
HUOMIOI. JOS SINULLA ON ITSE ONGELMIA SYÖMISTEN SUHTEEN, SAIRASTAT SYÖMISHÄIRIÖTÄ TAI OLET PARANEMASSA, MIETI LUETKO ETEENPÄIN.
Teksti sisältää lukuja ja muita mahdollisesti triggeröiviä asioita, jotka eivät välttämättä tee hyvää. En tahdo pahentaa kenenkään syömishäiriöitä tai aiheuttaa sellaisia. Tämä on vain minun kertomukseni. Joten lukekaa omalla vastuulla.
Ekan osan löydät täältä.
Tammi-/ Helmikuu 2011
Vuodenvaihteen jälkeen tosiaan psyykkinen vointi oli aika paljon huonontunut, ja lopulta pyysin itse päästä pienelle osastojaksolle (joka sitten loppujen lopuksi kasvoikin melkein koko kevään mittaiseksi, mutta siitä lisää myöhemmin). Syömiset alkoivat taas hankaloittua ja sh kiristi jälleen otettaan, ja tammikuun toisella viikolla mulle vapautuikin paikka osastolta.
Ekat päivät meni todella kehnosti. En saanut syötyä juuri mitään, ja sydänfilmin ottajan sanat saivat itkemään moneksi tunniksi, vaikka eihän ne muiden korviin kuulostaneet miltään ("Mutta sulla ei varmaan mitään syömisongelmia ole ?", kysyi hän, ja rikkinäinen mieli väänsi sen jotakuinkin sen tällaiseen muotoon: "Oletpa lihava, ei ikinä uskoisi että tuollaisella pullalla mikään syömishäiriö olisi, olet liian läski edes sellaiseen."). Tästä lisää ahdistuen lopulta kieltäydyin syömästä oikeastaan mitään tai edes juomasta mehua. Verensokerit laski vähän yli kahteen ja taas historia toisti itseään: tulopäivästä seuraavana päivänä suuntana siis jälleen somaattinen puoli ja tippa käteen - taas. Äitini tuli katsomaan kyseisenä iltana ja näin pettymyksen - mutta myös huolen - hänen kasvoiltaan. Lopulta, jälleen pari vuorokautta syömättä olleena, päädyin syömään iltapalaa ja vielä tikkarin.
Seuraavana päivänä aloin taas syömään paremmin, joten sain tipan pois ja illemmalla siirryin takaisin psykiatrian puolelle. Syömiset sujuivat vähän niin ja näin, mutta pääsin viikonloppulomalle, jolla tuli syötyä paremmin.
Yhen tai kahen ekan viikon ajan (en enää muista ihan tarkkaan) mulle tuotiin tarjottimella valmiiksi annosteltu ruoka, ja sen jälkeen rupesin noudattamaan ite annostellen ateriasuunnitelmaani. Ne takkuili aluksi jonkun verran, eikä asiaa pahemmin helpottanut se, että vertasin itseäni jatkuvasti osastolla olevaan pariin muuhun syömishäiriöiseen. Punnitukset oli joka viikko, ja stressasin niitä aivan kamalasti. Ajattelin niinkin järkevästi että yleensä huolestuin jos paino ei olekaan alhaisempi kuin viimeksi. Eihän sen niin kuulu osastolla mennä ! Omahoitaja vaan toisteli, että paino ei sais tippua yhtään. (Huom. tässä vaiheessa mun paino oli jo normaalipainon alarajoilla, että sen suhteen en ollut niin huonossa kunnossa.) Kotilomilla tuli syötyä aina aika runsaasti, ja viikoilla sitten stressailin painon noususta osastolla. Ehti mun paino tippua ehkä kilon tai parin, mutta yritin sopeutua osastoon ja siihen että siellä ei saa laihduttaa. Pikkuhiljaa jutut alkoi sujua, ja tsemppasin koska pelkäsin jotenkin hirveesti lentäväni pihalle osastolta.
Kevät 2011
Kevään tullessa mun osastojakso vaan jatkui (olin siis vapaaehtoisesti, mutten kokenut olevani valmis lähtemään vielä parin kuukauden jälkeen, tähän liittyivät siis myös muut syyt kuin sh). Syömisjutut helpottui vaihtelevasti, aloin mm. herkuttelemaan yhä enemmän, mutta tulihan sitä kompensointia jonkin verran mukaan. Osastolla onneksi muodostui kiva porukka ihanista ihmisistä, ja onneksi uskalsin tutustua heihin. Oli todella mukava ilmapiiri ja mukavat ihmiset siellä helpotti myös vähän oloa. Mulle alotettiin uusi lääke, joka ehkä osaltaan vaikutti sitten myöhempään painonnousuun. Tässä vaiheessa paino oli muutamia kiloja korkeemmalla kuin aikaisemmin, mutta ei sen vakavampaa.
Kevään mittaan mulle tuli muita ylä- ja alamäkiä joka sekin vaikutti osastojakson edelleen jatkumiseen, mutta ne ei liittynyt syömisjuttuihin sinänsä mitenkään, joten en tässä postauksessa kuitenkaan mainitse enempää. Jälkikäteen katsottuna toinen sairaus oli kai näihin aikoihin puhkeamassa, mutta se ei pahemmin syömisiin vaikuttanut.
Toukokuu 2011
Toukokuu meni jo hyvin, en jaksanut enää edes välittää välillä syömisistä. Paino pysyi melkein ennallaan - kunnes yhtäkkiä se pomppasi viikossa useamman kilon ylöspäin. Pelästyin kamalasti, mutta tässä vaiheessa vähän niinkuin annoin kaiken 'levitä käsiin', en jaksanut välittää syömisistä, söin paljon ja lopetin vapaaehtoisesti vaa'alla käymisen. Tämän jälkeen en uskaltanutkaan käydä vaa'alla moneen kuukauteen, ja se kesti kauan.
Loppukuusta kotiuduin viimein, ja koko kevään mittaiseksi venynyt osastojakso tuli päätökseen. Olin tosi innostunut lähtiessäni kotiin, eikä syömiset enää hallinneet melkein ollenkaan, pieniä jälki-morkkiksia lukuunottamatta.
Tämän jälkeen mulla oli toisinaan aika epämukava olla itseni kanssa enkä osannut välillä oikein sopeutua uuden ulkomuodoni kanssa, mutta alkukesästä mulla meni aika hyvin enkä jaksanut välittää ollenkaan enää syömisistä ja söin mitä huvitti. Annoin vaan mennä, enkä kontrolloinut varsinaisesti enää mitenkään mitään - varsinkin sitten vielä kun psyykkinen vointi alkoi taas huononemaan, mutta se onkin taas asia erikseen.Tämä jatkui, annoin vaan olla, vaikka tietysti sh huuteli toisinaan korvissa, mutta eihän se noin vain katoa.
Loppuvuosi 2011
Syyslukukauden alettua muutin Helsinkiin. Syömisjutut menivät samalla ihan sama- asenteella, niin kuin kesälläkin. Syksyn edetessä aloin seurustelemaan ja sain maailman ihanimman ihmisen elämääni, joka todella on pelastanut minut monessakin suhteessa. Meni useampi kuukausi ennen kuin pystyin syömään hänen seurassaan luontevasti, mutta pikkuhiljaa tuokin muuttui, yritin hyväksyä asian ja syömiset meni omalla painollaan. En ollut uskaltautunut käydä vaa'alla, mutta jossain välissä kävin ja huomasin että paino oli noussut toukokuusta ainakin kymmenisen kiloa. Ahdistuin hetkellisesti enkä tykännyt ulkomuodostani ollenkaan, mutta en vain jaksanut välittää. Söin, herkuttelin ja hetkittäin meni ihan hyvin.
Joululomalla katselin juuri otettuja kuvia itsestäni, ja hirmuinen ahdistus nousi pitkästä aikaa ihan todella. Loppujen lopuksi melkein koko loppuloma meni paastoillen tai melko niukilla syömisillä. Vuodenvaihteen jälkeen ja loman loppuessa paino olikin tippunut taas viitisen kiloa.
Kevät meni vähän jojoillen; välillä en jaksanut välittää ollenkaan mitä suuhuni pistin ja söin hirveästi herkkuja - välillä taas ahdistuin ja yritin vähentää syömisiä. Paino kuitenkin oli sinänsä samoissa lukemissa, vähän ehkä alempana kuin syksyllä. Elämä eteni vaihdellen, mutta sh ei niinkään hallinnut enää mun elämää.
Kesällä sh alkoi nostaa taas vähän päätään ja pidin toisinaan hyvinkin tarkkaa ruokapäiväkirjaa, stressasin syömisiä ja ulkomuotoa. Loppukesästä oli tosi epämukava olla ja sh- peikko yritti kamalasti kiristää. Laskihan se painokin pikkuisen, mutta syksyn ja väsyttävän arjen tullessa mulla ei ollut enää mitään otetta ja aloin taas syömään mitä milloinkin huvitti, lähinnä siksi ettei mulla ollut taas enää oikeen voimia lähteä mihinkään sellaiseen kontrollointiin mukaan. Niin, ja muutin kesän aikana takaisin himaan, jossa mun on helpointa tietty syödäkin. Usein koulun jälkeen tulen vain suoraan kotiin, koska jo pelkkä koulu ja viikon muu matkustaminen vie aika tehokkaasti voimat.
NYT:
viime viikolta
ylläolevat kuvat otettu tänään
Tällä hetkellä oon vähän jumissa, lähinnä ajatusmaailman kannalta. Tuntuu että ahmin välillä kamalasti, ja melkein joka ilta vannon että "huomenna syön vaan tämän ja tämän verran". En kuitenkaan saa tehtyä asialle mitään, välillä yritän kevennellä mutta usein annan vaan periksi. Toisinaan en osaa yhtään olla kropassani ja epämiellyttävät ajatukset junnaa varsinkin peiliin katsoessa.
MUTTA, kaikesta edeltävästä negatiivisesta huolimatta, oon kuitenkin ihan kunnossa. Mulla on ihana poikaystävä, jonka seurassa mun on todella helppo syödä eikä silloin syömiset ahdista kuin vain aika harvoin. Oon opetellut syömään ennemmän julkisilla paikoilla (lähinnä koulussa), joka sujuu jo paljon paremmin. Välillä yritän kovasti opetella olemaan tyytyväinen itseeni tällaisena ja uskallan katsoa peiliin, mutta toisinaan ei mene silti päivääkään ettenkö ajattelisi syömisiä. En voi sanoa ettäkö olisin kokonaan tervehtynyt - siis henkisesti, fyysisesti olen kunnossa, ollut jo aika kauan. En tosiaan, mutta taistelu jatkuu, vaikka välillä kieltämättä tekisi mieli antaa periksi.
En edelleenkään uskalla käydä vaa'alla kuin muutaman kuukauden välein, joten en tiedä painoani. Ihan tukevasti normaalipainossa ollaan kuitenkin, mutta kuten mainitsin, eihän se henkinen puoli vielä niin terveenä ole.
Tavoittelen sitä että oppisin syömään terveellisesti, monipuolisesti ja säännöllisesti - kuin normaalit ihmiset. Nyt kun tuppaa menemään jatkuvaksi sellaiseksi joko tai- meiningiksi.
Myönnän ihan suoraan kyllä että useimmiten näen itseni ihan valtavana nykyään, mutta tavallaan olen jo tottunut siihen, ja yleensä syön mitä huvittaa. Kokonaan paraneminen hirvittää edelleen ja huonoja päiviä ja aikoja tulee edelleen paljon, vaikka nyt mulle on ihan tosissaan ruvennut tulemaan sellainen olo, että jumpe kun haluaisin vaan uskaltaa päästää irti - olen niin kyllästynyt kaikkeen siihen paskaan. Onneksi nyt saan kuitenkin hyvää apua ympäriltäni ja jatkan eteenpäin. Ja arvatkaas mitä - viikon kuluttua lähden etelään ja aion uskaltautua käyttämään bikineitä taas vuosien jälkeen ! Enkä taatusti pilaa lomasta hetkeäkään murehtimalla syömisistä :------)
Ps. Kertokaa toki omakin tarinanne jos siltä tuntuu ! Tai laittakaa muuten vain kommenttia tai
palautetta, kaikki on tervetullutta :---)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti