Pitkään mietittyäni päätin, että teen tämän kahdessa osassa, koska jo tämä ensimmäinenkin osa venyi hirvittävän pitkäksi postaukseksi.
En nyt tiedä, halusitteko laajaa vai tiivistettyä kertomusta, mutta sairauskertomuksen muotoon tämä nyt sitten tuli, kun aloin kirjoittamaan. Aika yksityiskohtaista joiltain osin ja pelottaakin kun ensimmäistä kertaa täällä ja yleensäkin näin yksityisiä asioita paljastan elämästäni, mutta epävarmana mitä haitte kerroin nyt sitten kumminkin ihan kaiken. Ja joo, en nyt tiedä kuinka montaa nyt oikeastaan edes kiinnostaa, mutta eniten tämä ääniä sai. Joten, tässäpä tää nyt sitten on !
PS. Pahoittelen rumia kuvakollaaseja, tuli vähän kiire :----D Ja kuvia on hirmuisen vähän,
mutta suurin osa katosi vanhan koneen mukana, ja sairaimpina aikoina mulla ei vaan yksinkertaisesti ollut voimia itseni valokuvailuun, elämä kun täyttyi tuolloin aika lailla vain kaikesta sh- paskasta.
HUOM. JOS SINULLA ON ITSE ONGELMIA SYÖMISTEN SUHTEEN, SAIRASTAT SYÖMISHÄIRIÖTÄ TAI OLET PARANEMASSA, MIETI LUETKO ETEENPÄIN.
Teksti sisältää lukuja ja muita mahdollisesti triggeröiviä asioita, jotka eivät välttämättä tee hyvää. En tahdo pahentaa kenenkään syömishäiriöitä tai aiheuttaa sellaisia. Tämä on vain minun kertomukseni. Joten lukekaa omalla vastuulla.
Taustaa:
Olen aina ollut melko pyöreä, ihan pienestä asti. Ruoka maistui, söin melkein mitä vaan kalasta lihapulliin ja makaronilaatikkoon, ja rakastin varsinkin herkkuja; jäätelöä, vohveleita, isoäidin tekemää omenapiirakkaa..... Pienenä en tietenkään tiedostanut pahemmin olevani pyöreä, nautin ruoasta ja lapsuudestani niin kuin sen ikäisen nyt kuuluukin.
Ala-asteella aloin kuulemaan "läski"/ruma/painava- kommentteja ja ne jatkuivat monen vuoden ajan, mutta en silloin koskaan ajatellut sen olevan kiusaamista: pidin itseäni pullukkana, joten ajattelin vain automaattisesti, että hehän vain sanovat totuuden ääneen.
Tätä en ole kertonut juuri kellekään, mutta jossain vaiheessa kuulin lähi-piiristäkin hieman ikäviä huomautuksia ja kommentteja, ja ne kaikkein syvimmille ovat porautuneetkin ja sattuvat vieläkin.
En voi syyttää ketään tai mitään suoranaisesti sairastumisesta, se on vain monien lukujen summa, mutta luulen että kaikki ne ikävät sanat joita kuulin ulkomuodostani ovat kuitenkin jollakin asteella vaikuttaneet, ellei muuhun, niin erittäin vahvasti ainakin. itsetuntooni
No, vaikka sanat syöpyivät johonkin mielen syvyyksiin, en sen kummemmin kuitenkaan tehnyt asialle mitään, ja nautin edelleen syömisestä. Ensimmäisiä laihdutusajatuksia ja -viritelmiä taisi tulla neljännellä tai viidennellä luokalla. Muistan kuinka jo silloin tunsin itseinhoa ja huonommuutta. Jatkoin kuitenkin kuin ennenkin, ja paino vain nousi tietysti edelleen samaa tahtia.
Olin tosiaan jostain viidennestä luokasta lähtien välillä yrittänyt "olla laiharilla", säännöllisen epäsäännöllisesti.
Seitsemännen ja kahdeksannen luokan välissä (2009) kuitenkin yritin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen ja söin hyvällä mielin mitä tykkäsin, ja se toimikin hyvin - mutta vain hetken.
Tammikuu 2010 - where it all begins
Kun vaihtui uusi vuosi 2010, päätin aloittaa ns. terveelliset elämäntavat. (Paino oli tällöin korkeimmillaan, ja painoindeksin mukaan olin ehkä hieman ylipainoinen, se näytti kaksikymmentäviisi ja jotain. Ylläolevat kuvat kesältä 2009 antavat vähän osviittaa koostani.) Ajattelin, että jos nyt edes 5kg saisi siinä samalla pois, ja kymmenenhän olisi ihan unelma ! Ei mulla aluksi mitään sen suurempaa ollut mielessä, tietty haaveilin jostain hyvin kaukaisesta, "lopullisesta" unelmapainosta (jonka sitten myöhemmin kyllä saavutinkin), mutta ajattelin hirveän sini- silmäisesti koko asiasta. No, niin siis silloin aloin vähentämään syömisiä, jätin herkut vain kertaan per viikko, ja aloin liikkumaan enemmän.
Kuukaudessa painoa putosikin jo reilut viisi kiloa. Olin ihan onnessani, sain kuulla lähipiiristä kehuja ja kaikki toimi vielä suhteellisen hyvin. Olin ylpeä itsestäni, mutta päätin samalla pudottaa vielä sen toisetkin viisi kiloa, niin "sitten olisin tavoitteessani ja lopettaisin". Tai näin ainakin luulin.
Helmikuu 2010
Toiset viisi kiloa lähti samassa ajassa ja helmikuun lopulla painoa olikin yhteensä sen 10kg vähemmän (tässä vaiheessa kroppakin alkoi ensimmäisiä kertoja huomautella nopeasta pudotuksesta). Jo tällöin aloin saada vähän huolestuneita kommentteja (lähinnä perheenjäseniltä), mutta suhtauduin niihin kovin ihmeissäni, ajattelin että ei mulla mitään hätää ole, ja lähinnä ärsytti vain kamalasti kun väittivät sellaista. Näin jälkeenpäin kun olen lukenut joitain tekstejä siltä ajalta, näkee kuinka sairaita ajatuksia mulla oli jo silloin tän asian suhteen.
".... Ajattelen varmaan sata kertaa päivän aikana syömisiä, painojuttuja. Iltasin tulee aina kauhee ahdistus... "**** sanoo että syön liia vähä. Must taas tuntuu että syön iha vi..sti liikaa. Mä en enää pidä niin paljon syömisestä, tulee kauheen usein (aina) ihan törkeen huono omatunto (..).." ".. Musta tuntuu, et mitä enemmän kiloja lähtee pois, sitä läskimmältä alan näyttämään. Kuulostaa erittäin tyhmältä, mutta on niiku totta." ".... Mä haluisin mahtuu kunnolla s- ja xs- kokoihin. Haluaisin vain olla laiha. (..)... Mun on pakko laihtua. Lopetan kyl ajoissa."
Mulle itseasiassa tuli näihin aikoihin jo semmosia fiiliksiä, että tekis vaan mieli lopettaa koko touhu. Se alun hyvänolon tunne laimeni melko nopeasti. Hiihtolomalla otin kuitenkin rennommin ja parin viikon ajan sorruin melkein entisiin tapoihin, jolloin paino nousi parisen kiloa. Pelästyin siitä joten päätin tiukentaa taas vähän otettani: jatkoin laihduttamista.
Kevät 2010
Kevät meni vähän painon kanssa jojoillessa, ja pikkuhiljaa päivät alkoi täyttymään yhä enemmän ruoan ajattelemisesta. En syönyt > ahmin > paastosin - ja kierre oli valmis. Tavoitteet siirtyi koko ajan; "vielä tuo neljä kiloa nyt tuosta", "oho no pari kiloa, ei se nyt mitään tee", "hei enää muutama kilo siihen unelmatavoitteeseen !". Psyykkinen vointi laski voimakkaasti kevättalvesta lähtien, loppukeväästä mun oli jo vaikea olla, hankala mennä kouluun, ahdisti ja olin mielettömän väsynyt.
Kesä 2010
Kesäloman alkaessa kaikki levisi käsiin. Riparille mennessäni olin laihtunut yhteensä noin 16kg tammikuusta, enkä enää osannut peitellä asiaa, äiti ja muut läheiset olivat huolissaan ja varmoja että tämä ei todellakaan ole enää normaalia. Ripari meni vähän niin ja näin, siellä söin ainoastaan aamu- ja/tai iltapalan. Tällöin myös paastosin ensimmäistä kertaa ihan kunnolla, parin päivän verran. Piilottelin isojen hupparien alla ja itkeskelin välillä ahdistuneena omassa huoneessa, muutaman kerran jopa ruokapöydässä.
(Näihin aikoihin kävin myös ensimmäisen kerran nuorisopykiatrian poliklinikalla, ja silloin todettiin keskivaikea masennus, johon sain lääkityksen.)
Riparin jälkeen sain määräyksen mennä labraan ja sydänfilmiin. Pulssi oli hyvin alhaalla ja mulle määrättiin seuraavalle kuulle aika lastenlääkärin vastaanotolle. En jaksanut enää esittää, ruokapöydässä melkein aina itkin kun piti syödä. Muistan kun makasin rannalla ja lonkkaluut törröttivät niin että muutkin huomasivat ja tuijottivat. Kävelin kaupungilla ympäriinsä ettei tarvitsisi syödä. Rippijuhlissani kuitenkin päätin ottaa rennosti, enkä halunnut pilata päivää miettimällä syömisiä. Oli mukavaa, mutta näkihän ihmisten huolen, ja väsymys sekä stressi syömisistä painoivat siltikin vähän päälle. Ilta päättyi siihen, että söin ihan hurjasti ruokaa vielä kotonakin, mutta ajattelin vain, että "syön tänään niin paljon kuin voin, koska huomenna kaikki muuttuu". Tällöin oli sunnuntai.
Seuraavan kerran söin ollessani sukulaisteni mökillä, keskiviikkona, ja silloinkin sain juuri ja juuri alas leivän. Fyysinen kunto oli aivan pohjalla; pelkkä käveleminen sai hengästymään, meinasin pyörtyillä ja yöllä heräsin hirvittävään päänsärkyyn. Olin kuitenkin taas syömättä, ja päätin lähteä jo kotiin. Istuessani autossa äitini kanssa, oltiin melkein soittamassa jo päivystykseen kun heikotti niin paljon, mutta lupauduin sitten kuitenkin syömään ja olo parani. Paino oli laskenut alle viikon aikana ainakin pari kiloa.
Heinäkuussa kävin ensimmäistä kertaa lastenlääkärin luona. Punnittuaan ja tarkastettuaan mut hän ilmoitti, että "Näyttäis vähän siltä nyt että sulla on syömishäiriö." Muistan kun nauroin melkein päin lääkärin naamaa. Eihän mulla mitään sellasta nyt herranjestas voi olla ! Se työnsi mulle jonkun ateriasuunnitelman, käski pitää ruokapäiväkirjaa ja antoi ajan seuraavalle viikolle.
Lääkärin luona käydessäni paino vain koko ajan putosi. Lupasin joka kerta yrittää syödä enemmän, kirjasin kaiken mitä olin syönyt. Saatoin kiertää ruokakaupassa tunnin ja olla ostamatta mitään. Pyrin tavallaan oikeasti parantamaan syömisiä ja tein tarkat kellonajat jolloin saan syödä. Söin kyllä varmaan 3-5 kertaa päivässä - mutta kalorit vain silti jäivät aivan liian alhaisiksi. Päivisin laskin monta tuntia kaloreita etukäteen, punnitsin ruoat, katsoin tv-sarjojen tuottareita laskien vain tunteja siihen kunnes voin syödä seuraavan kerran.
Elokuu 2010
Elokuun puolivälissä oli ihan em. tavallinen käynti lastenlääkärillä, ja lääkäri oli huolissaan, koska energiamäärät oli taas vähentyneet vain muutamaan sataan per päivä. "Mun mielestä sä kyllä tarviit ehdottomasti apua, mutta sun paino ei oo vielä tarpeeks alhainen että voisin laittaa sut osastolle ilman sun tahtoas."
Kaikesta siitä väsyneenä itse lopulta sanoin että voisin sinne mennä, edes kokeilemaan, vaikka sh- peikon huutaessa korvissa kaduinkin sitä tietty samantien. Iltapäivällä näin paria ystävää, ja huomasin ilmeistä että molemmat olivat tosi huolissaan. Paino oli pudonnut heinäkuun aikana edelleen, ja ystäväni olivatkin helpottuneita, kun heidän kanssa ollessaan sain puhelinsoiton, että jo seuraavana päivänä vapautuisi sitten paikka osastolla.
Ensimmäinen kerta nuorisopsykiatrian osastolla. En viihtynyt siellä yhtään, eikä syöminen sujunut ollenkaan, ei edes sen vertaa kuin kotona oli. Parin päivän kuluttua ilmoitin, että tahdon kotiin, ja suunta kohti sairaalaa tapaamaan somaattisen puolen lääkäriä.
Luulin että lääkäri vain tekee tavallisen tarkistuksen, mutta verensokeri, muut arvot ja pulssi oli niin matalalla, että jouduin siltä istumalta jäämään sairaalaan, mut laitettiin tippaan ja kiinni sydänmonitoriin, enkä saanut liikkua muualle kuin enintään vessaan -sinnekin valvotusti. Paino oli aivan alhaisimmillaan - olin laihtunut nyt tammikuusta yhteensä 22 kiloa. (Tahdon tosin tässä välissä vielä kertoa, että painoni ei kyllä koskaan ollut sairaalloisen alipainon puolella, koska aloin laihduttamaan lievästä ylipainosta. Mutta kroppa oli erittäin huonossa kunnossa, koska laihduin tosi paljon niin lyhyessä ajassa.)
Olin aluksi tosi järkyttynyt, hirveesti vastaan enkä saanut ensimmäisenä päivänä juuri mitään alas. Hoitajat varoitteli jo nm- letkulla, mutta tuijotin vain ärtyneenä televisiota maatessani väsyneenä sairaalasängyllä. Oli hirveän hämilläni koko tilanteestani. Seuraavana päivänä kuitenkin tapahtui joku ihme herätys.
Puhuin äidin kanssa puhelimessa, sen äänestä kuuli huolen, ja mun päässä napsahti jokin: mun on pakko alkaa syömään. Päivän edetessä mä sain tarmoa, juttelin hirveesti hoitajille ja aloin syömään. Mieletön tunne valtasi mut: mä saan syödä. Pikkuhiljaa myönsin itselleni, että mulla tosiaan taitaa olla syömishäiriö. Hankalahan sitä oli kuvitella ja myöntää, ja aikaa siihen meni. Söin kaiken mitä eteen tuotiin ja sain tipan pois, mutta monitorin lätkät jäi kiinni, koska pulssi mateli varsinkin öisin edelleen alle neljässäkympissä. Puhuin ja kirjoitin valtavasti, olin innoissani ja ihan hurjan motivoitunut. Maha oli hirveän kipeä kun saikin taas ruokaa, mutta osasin ajatella senkin positiivisesti. Olin vielä viikonlopun sairaalassa, ja maanantaina mun oli tarkoitus siirtyä takaisin nuorisopsykiatrian puolelle, mutta tahdoin aivan mielettömästi kotiin ja olin motivoitunut, joten yhdessä äidin ja hoitohenkilökunnan (joka kuitenkin oli vähän vastaan) kanssa juteltua lähdinkin vielä samana päivänä kohti kotia.
Syksy 2010
Olin sitoutunut siihen, että äiti laittaa kaikki päivän ruoat mulle valmiiksi, ja syön ne automaattisesti. Järjestely toimi, uskaltauduin herkuttelemaankin enkä edes laskenut kaloreita. En saanut saati uskaltanut käydä vaa'alla, mutta paino ei tainnut nousta kuin ehkä nelisen kiloa, vaikka söin paljon, suunnitelman mukaan suurinpiirtein viisi kertaa päivässä.
Pikkuhiljaa kuitenkin kun aloin taas käymään koulussa, syömisistä oli helppo alkaa nipistämään, ja salaa skippailin silloin tällöin ruokailuja. Kuukauden tai parin huuman jälkeen ahdistus painonnoususta alkoi kasvamaan, tutkailin taas pakkomielteisesti kaloreita ja kävin silloin tällöin salaa vaa'alla. Paino ehti tippua jossain vaiheessa melkein lähtölukemiin, mutta sain pidettyä suurinpiirtein kiinni syömisestä ja paino nousi uudelleen korkeammalle, ja varsinkin sitten kun jossain vaiheessa aloin taas herkuttelemaan - toki ankaraa ahdistusta potien. Ulkomuoto ja syömiset alkoi taas ahdistaa hirmuisesti, ja kirjoitinkin paljon.
"Oon ihan hemmetin umpikujassa, mä haluisin parantuu mutta toisaalta en, mä inhoon v...tu kaikkee kun on vaan ihan jörkyttävän paha olla välillä. .. (..) emmä tiiä, kaikki on jotenkin vaan niin tajuttoman vaikeeta, mä en osaa ajatella itse enkä oikein, mä inhoon tätä mut en haluu päästää irti........"
Syksy oli muutenkin tosi haastavaa aikaa, psyykkinen vointi vähän huononi ja lopulta jäinkin sairaslomalle, joka venyi loppuvuoden mittaiseksi. Syömisajatukset kiristi musta taas otettaan, ja olin taas pääni sisällä ihan ulapalla koko asian kanssa.
Vuodenvaihteen jälkeen tammikuussa oireilin edelleen. Muutenkin vointi oli sellainen, että hain apua, ja samalla sain sh:nkin suhteen sitä. >>>>>>> ENEMMÄN SIITÄ KUITENKIN TOISESSA OSASSA !
Eli enemmän viime vuodesta ja nykyisestäkin tilanteesta toisessa osassa. Se ilmestynee myös myöhemmin tällä viikolla, jos vain millään ehdin tai viim. ensi viikon alkuun mennessä. :----------)
Antakaa toki palautetta ! Oliko esimerkiksi sellaisessa muodossa mitä toivoitte ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti