Asiaa syömishäiriöistä taas, jos ei kiinnosta niin lopeta lukeminen tähän. Tää teksti tulee varmaan herättämään paljon ajatuksia ja mielipiteitä, mutta omahan on blogini.
Eksyin tänään sattuman kautta johonkin tosi hämäriin proana-blogeihin ja mä järkytyin - todella pahasti. En voinut uskoa lukemaani, en niitä juttuja. Tulin melkein vihaiseksi - kuka oikeasti vapaaehtoisesti tahtoo syömishäiriön ? Pahinta teki ehkä se, kuinka ihmiset kannustivat toisiaan siihen sairaaseen elämään ja sairastamiseen - mä en ikimaailmassa, koskaan (edes pahimmalle vihamiehelleni) tahtoisi kellekään sellaista helvettiä jonka syömishäiriö tuo. Se elämähän on ihan vitun hirveetä, muistan sen kyllä. Joo, tiedän että juuri itsekin kirjoitin kuinka hyvältä laihduttaminen tuntui, mutta nyt jälkeenpäin ajateltuna se oli taas sitä alku-euforiaa, sama juttu kuin ennen kuin sairastuin. Mutta en mä tästä enää nauti. En todellakaan. Vihaan itseäni enemmän kuin koskaan. Ja siltikään en nyt enää osaa lopettaa.. koska tuntuu että just tämän minä ansaitsenkin.
Mutta niin. Ehkä hiukan tekopyhää, anteeksi, mutta mun kävi oikeasti melkein sääliksi niitä ihmisiä. Koska kyllä ne vielä huomaavat ettei syömishäiriöt ole millään tavalla kauniita - ne ei ole mikään pelastus, susta ei tuu mitään täydellistä prinsessaa jonka elämä on ihanaa kun on laiha. Syömishäiriöt oikeasti tuhoaa. Ja mä tahtoisin vain takoa tarpeeksi ajoissa järkeä ihmisten päähän, ettei ne menisi liian pitkälle ja uppoisi siihen maailmaan. Koska sieltä on niin h e l v e t i n vaikea päästä pois. Joo, mun diagnooseissa ei enää lue syömishäiriötä, mä olen normaalipainoinen nykyään ja syön ja kaiken pitäisi olla siis kunnossa sinänsä - mutta kun ei ole. Se on pään sisällä toisinaan melkein yhtä hirveetä helvettiä vieläkin. Vaikka munkin kunnolla sairastamisesta onkin jo monta vuotta. Ja nyt tuntuu että oon luisumassa takaisin siihen vanhaan. Eikä tää oo ihanaa oikeesti. Tiedän - turhahan mun on valittaa, itse mä tämän teen. Mutta hirveintä onkin varmasti se, kuinka vaikeaa tästä on päästää irti. Vielä vuosienkin jälkeen se käskee mua tarrautumaan kiinni, sanoo etten selviä ilman sitä, että mun on pakko sairastaa. Eihän siinä oo mitään järkeä. Mua oikein hävettää. Mutta silti, silti jumitan tässä vieläkin. Se vaan osoittaa, kuinka paha mörkö tää on, kuinka vaikea näistä ajatuksista on päästä pois.
Mä tekisin mitä vain, että saisin edes muut järkiinsä tämän asian suhteen. Tiedän että tästäkin postauksesta syntyy varmaan kunnon paskamyrsky, varsinkin kun itsekin olen jumissa vieläkin tässä ja ehkä sitten olenkin muiden silmiin todella tekopyhä, mutta oon vaan niin järkyttynyt että mun oli pakko saada tää nyt ulos sisältäni. En mä tiiä, oliko tässä postauksessa nyt oikein mitään järkeä. Mutta ihmiset oikeesti. Se ei ole sen arvoista.
Kiitos ja anteeksi.
2 kommenttia:
Kumpa itsekin sisäistäisit sen, mitä juuri kirjoitit.. Ottaisit jonkun ateriasuunnitelman käyttöösi ja söisit sen mukaan. Kun kituuttamalla lähtee lihakset ja rasva jää. Eikö olis parempi, että rasva lähtis ja suurin osa lihaksista jäisi, jos laihduttamisen näkökulmasta ajatellaan asiaa? Mitä enemmän lihasta sitä suurempi perusaineenvaihdunta.. Kun syöt tasapainoisesti kaikkea, ei tule niitä ahmimisia eikä tarvi näännyttää itseään. Totaalikieltäytyminen johtaa jossain kohtaa kuitenkin sortumiseen ja usein myös ahmintaan.. Helpompi sanottu kuin tehty, mutta jos ei yritä niin ei voi tietää lopputulosta. Jos asettaisit itsellesi pikku hiljaa joitakin tavoitteita? Esim. kävelen tänään kaksikymmentä minuuttia tai yritän syödä lämpimän ruuan. Hitaasti, mutta varmasti. Ei mikään parantuminen tapahdu hetkessä, mutta pikku hiljaa saatat huomata, että musta on tähän. :)
Mä ymmärrän oikein hyvin sun pointtisi, tiedän että teen väärin - mutta jostain syystä ne huonot ajatukset mun päässä on ottaneet vallan enkä mä oo tarpeeksi vahva enää taistelemaan niitä vastaan..
Mutta kiitos jokatapauksessa kommentistasi, arvostan sitä :) ehkä mä vielä jonain päivänä pystynkin siihen.
Lähetä kommentti