"everything's distant and i don't know what to believe."

surullista musiikkia ja sanoja mustalla kuulakärkikynällä paperille. en saa niistä itsekään selvää.

havahdun elämääni, näihin sanoihin mitä vuodatan tänne. herään säälittävyyteeni joka peilautuu muista ihmisistä mua vastaan. eikö mulla muka ole muuta tekemistä kuin valittaa elämästäni ja jankuttaa kuinka on paha olla ? olisi kai, mutta tähän mä aina näköjään silti päädyn. mua ihan totta vieläkin hävettää jumittaa tässä samassa tilanteessa vuodesta toiseen. muut elää ja mä ryven sairauksissani. mutta kun karu totuus on, etten mä usko enää parempaan. jään kierimään itsesääliini, koska en nähtävästi osaa enää muutakaan. en enää tiedä kuka minä olen - olen muuttunut diagnooseiksini, sitä oikeaa minää ei enää ole. siksi musta ei saa enää irti yhtään mitään ja ajan ihmiset pois, tuhlaan muita ja niiden aikaa säälittävillä sanoillani, teoilla jotka ei johda mihinkään. alan yhä vahvemmin uskoa, että minä katoan. kohta mua ei enää ole. kääriydyn pahaan oloon, unohdan muut ja nekin unohtaa mut. annan periksi niin kuin muutkin on jo varmasti antaneet mun suhteeni. mut ei sillä oo hei enää mitään väliä, ei oikeesti, ei se haittaa.

tupakkaa ja tiikerinraitoja. olen niin pihalla. elämä on niin helvetin epäreilua. ja mä jään tähän vain makaamaan.

sekavaa. hei kuka oikeasti edes tajuaa tästä enää mitään. mä hälvenen pois. kaikki lipuu kauemmaksi. miksi en enää näe mitään ? missä mä oon ? 
ei se mitään, kaikki on ihan hyvin. hymyillään ja sanotaan niin. kaikki on niin helvetin hienosti.

(kuvat from: tumblr.com)