TOO FUCKING EASY MAKE ME SKIN AND BONES

Olo jatkuu siedettävänä eli no worries, mutta päätin nyt pitkästä aikaa kirjoittaa vähän syömishäiriöstä, kun en oo sitä pitkään aikaan tehnyt ja se 

on noussut taas mieleen ja vaikuttanut jonkun verran ajatuksiin jälleen viime aikoina. Katsotaan nyt mitä tästäkin höpinästä tulee, mutta yritetään.

Ja toivottavasti tää ei triggeröi nyt ketään, syvimmät pahoitteluni etukäteen, aika suoraa tekstiä meinaan tulossa.
(Ps. Postaus kirjoitettu siis tänään 21pv vaikka blogger tyhmäilee ja näyttää että tää ois muka julkaistu eilen ?! Annoyiing, sorryy.)

Viime viikkoina (=kuukausina..) oon taas syönyt suoraan sanottuna ällöttävän rennosti, ja valehtelisin jos väittäisin etteikö syömishäiriö olisi taas

toisinaan alkanut huutamaan pääni sisällä. Tuntuu että vähän liiankin rennosti syöminen olisi kostautunut takaisin aivan armottomalla lihomisella. 

Vaikka kovin tahtoisin oppia tykkäämään itsestäni tällaisena, niin silti peilistä tuijottaa takaisin turvonnut ulkomuoto, kasa pelkkää läskiä ja peiliin 

katsominen joinakin päivinä yksinkertaisesti vain yököttää. Silti jatkan mässäilyä ja itseinho kasvaa. Joo, on mulla välillä sellaisiakin päiviä että 

voin olla jopa ihan fine ulkomuotoni suhteen, mutta liian monina päivinä tekee mieli vain piiloutua valtavien vaatteiden alle ja vältellä peilejä. Liian 

monina päivinä ajattelen kuinka helppoa olisi vain lopettaa syöminen ja palata takaisin vanhaan. Eikä vanhojen kuvien katsominen tietenkään 

helpota asiaa, tyhmä minä. Vielä ajatukset ei ole siirtyneet tekojen tasolle, mutta ei nämä ajatuksetkaan mitään herkkua ole, ei tosiaan. Tuntuu 

kuin olisi vangittuna oman kroppansa sisälle, sellaisen jota en halua ja joka ei tunnu omalta. Milloin minusta tuli näin iso ?

Kuten sanoin, joinakin päivinä olo on kyllä helpompi, ja se onkin se mikä pitää edelleen mun toivoani yllä. Koska kyllä mä vielä jonakin päivänä 

tahtoisin oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Mutta välillä nämä ajatukset vaan ottavat hetkellisesti vallan ja tunnen itseni heikoksi.

Vaikka oonkin ollut normaalipainoinen jo vuosia, taistelen silti välillä edelleenkin näiden ajatusten kanssa. En laske itseäni vielä täysin

parantuneeksi, siis henkisellä tasolla. Näitä ajatuksia on, vaikka ei olisikaan pelkkää luuta ja nahkaa. Välillä itsenikin on vaikea tajuta se, koska

"olen liian läski syömishäiriöiseksi". Vaikka oikeastihan ei tosiaan tarvitse olla langanlaiha taistellakseen näitä ongelmia vastaan.

Älkää huoliko, en mä silti oo palaamassa siihen vanhaan, se oli yhtä helvettiä. Syömishäiriö ei oo kaunista, se on täyttä paskaa enkä toivoisi näitä 

ajatuksia kellekään. Välillä vain ajatukset ovat tavattoman kovia ja mun on pakko päästä purkamaan vähän päätäni jonnekin tästäkin asiasta.

Nyt täytyy pitää vain pää kylmänä ja toivoa, että vielä jonain päivänä itseinho lieventyisi ja voisin oppia hyväksymään itseni tällaisenakin.

Kai tahdoin vaan kertoa että ei se elämä niin kiiltokuvamaista tämän asian suhteen vaikka pahimmista sh-ajoistani onkin jo vuosia aikaa.

Toisinaan sh-ajatukset pääsevät voitolle, mutta toivon sydämeni pohjasta että jonakin päivänä oppisin vielä rakastamaan itseäni - juuri tällaisena.

Ja toivon teille kaikille tämän asian kanssa kamppaileville täysin samaa. Vaikka ahdistaa, niin koittakaa kestää. Taistelkaa. Mäkin yritän.