Nyt sitä ei-niin-iloista tekstiä..... ei varsinaisesti pohjalla olla nyt, mut en mitään ihmeparantumistakaan oo kokenut. Välillä vaan tulee näitä päiviä. Rankkaa tekstiä,
toivottavasti kukaan ei triggeröidy tai mitään. Tai en tiiä onko se teille niin rankkaa kun mulle itelleni, nää vaan tuntuu niin vaikeilta asioila. Mutta julkaisen silti hui.
Kyllä mä eilen illalla jouduin sittenkin turvautumaan tarvittavaan, vaikka päivällä olo olikin jees ja tsemppasin. Vaikee olo vaan valtasi koko kropan illan tullessa,
enkä ees tarkkaan tiedä miksi. Mullahan oli ihan ok päivä ? Ahdistus paino vaan kurkussa niin kovin että otin lopulta sen tarvittavan ja meninkin aikaisemmin nukkumaan.
Sain eilen myös kopion lääkärin viime kuussa tekemästä B1-lausunnosta. Tiukkaa tekstiä, huhhuh.. ja silti valitettavasti tunnistin itseni ihan jokaisesta kohdasta.
Siinä myös tämänhetkiset koodini nököttivät mustaa valkoisella - F31.5 ja F60.3. Koko tekstiä lukiessa mua samaan aikaan ahdisti mutta toisaalta tuntui niin kovin tyhjältä.
Tavallaan helpotti jopa: tuntu että viimein joku oikeesti tajuaa edes jotenkuten mun tilanteen ja missä kunnossa oonkaan. Tai pitäiskö sanoa että miten en oo kunnossa.
("Potilaan vointi on hyvin epävakaa, toistuvia osastohoitoja, itsensä vahingoittamista, ajatushäiriöt kehittyvät psykoottiseen suuntaan.
Potilas on huomattavan osan ajastaan osastohoidossa. Potilas ei ole työ- eikä opiskelukykyinen ja kuntoutuminen vaatii pitkän ajan.")
Siis joo, tokihan mun vointi on kuukauden takaisesta kohentunut, joidenkin silmiin paljonkin, mutta oon mä vielä niin alussa. Välillä tuntuu että vain astun sen yhden
askeleen eteenpäin ja sitten yhtäkkiä taas kaksi taaksepäin. Tiedän ettei mun diagnoosit määrittele mua ja mun elämää tai tulevaisuutta, mutta välillä tulee auttamattakin
niin kovin voimaton olo tän kaiken edessä. Jos on elänyt monta vuotta pimeydessä, valo alkaa tuntua yhä vain kaukaisemmalta ja pelottavammalta asialta. Tiedättekö ?
Niin usein tuntuu että olisin kuin umpikujassa. Onhan mulla hyviäkin päiviä, sitä en kiellä tosiaan, mutta silti oon hukassa. Eikä ne ajatukset mihinkään päästä lähde.
Haluaisin osata taas rakastaa elämää. Tahtoisin elää enkä vain hengittää. Tahtoisin haluta elää koko sydämeni pohjasta ja kokea kaiken mahdollisen.
Mutta näinä päivinä se tuntuu vain niin kovin kaukaiselta edes ajatuksena. Mun päässä on sota, välillä yhtä helvettiä, mutta en saa luovuttaakaan. Koska sen oon
luvannut. Ja tiedän etten voi rikkoa sitä lupausta. Joten jatkan päivästä toiseen, vaikka välillä pelkkä sängystä nouseminenkin tuntuu vaikealta. Yritän odottaa parempia päiviä.
Tuleehan niitä ?
Sekavaa ja tosi suoraakin tekstiä, pahoittelut kaikille. Välillä olen vain niin kovin hukassa. Hukassa tän kaiken keskellä. But I'll keep on fighting.
Sekavaa ja tosi suoraakin tekstiä, pahoittelut kaikille. Välillä olen vain niin kovin hukassa. Hukassa tän kaiken keskellä. But I'll keep on fighting.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti