ei tästä tuu yhtään mitään
syön joko liikaa tai sitten liian vähän
(paitsi että se ei ikinä kuitenkaan voi olla tarpeeksi vähän)
mikä siinä keskitiessä on se juttu mitä mä en osaa
ja mua pelottaa etten edes enää opi
 
normaaliutta ei voi määritellä
mutta mä en oo lähelläkään sitä
enkä tule varmaan enää koskaan olemaankaan
en mä tiiä haittaako just se
mutta mitä antaisinkaan siitä että ei tarvitsisi elää näiden ajatusten kanssa
päiviä kaiken inhon, itsetuhon, pelon ja jokapuolella vallitsevan  kivun värittäminä
niin ne normaalit kai elää
ilman polttavaa päivittäistä ahdistuksen tuskaa ja ajatuksia jotka tuhoaa sisältäpäin, 
ilman niitä taisteluita noustako sängystä aamulla vai ei
 
niin ne kai elää, on tajunnut elämästä jotain sellasta mitä mä en näe
(en ainakaan vielä)
  ja sitä mä ikävöin, sitä keskitietä
ihan vain sitä että todella tahtoisi elää

mutta mä menin rikki
enkä tiedä osaako kukaan enää koskaan edes korjata mua.